Lottovoitto jäi lunastamatta
Oli joulukuu 2010, kun jätin kaiken taakse. Pakkasin mukaani vain sienikirjan ja suomen synonyymisanakirjan. Muu sai jäädä kolmenkymmenen Suomessa vietetyn vuoden jälkeen Helsinkiin. Amsterdamiin lähti koko perheeni, minä ja silloin kolmivuotias tyttäreni Reema.
Viiden vuoden kuluttua Suomi juhlii satavuotista itsenäisyyttä. Silloin tyttäreni on asunut jo suurimman osan elämästään poissa Suomesta. Miksi lapsi, joka saa lottovoiton, jättää sen lunastamatta?
Olin saapunut Suomeen 20-vuotiaana palestiinalaistyttönä vuonna 1981. Siihen aikaan ei ollut internetiä eikä globalisaatiota. Kun lentokone laskeutui Helsinki-Vantaan lentokentälle, arabian kieli, musiikki, ruoka, vitsit, värit, valo ja ystävät jäivät kertaheitolla taakse. Suomalaisuudesta tuli minulle identiteetti, maa, luonto, kieli ja elämä. Kasvoin Suomessa suomalaiseksi.
Perääni huudeltiin Suomessa aina. Kolmenkymmenen vuoden aikana ehdin kuulla koko skaalan: rättipää, terroristi, Ali Baba, musulmaani. . . Mutta edes minä en arvannut, että musta iho on Suomessa niin suuri vihamagneetti.
Adoptiotyttäreni on zulu ja syntynyt Johannesburgissa Etelä-Afrikassa. Kun hän oli vuoden vanha ja istui tutti suussa vaunuissa, odotimme Helsingissä metroa. Noin 80-vuotias mummo käveli suoraan vauvan eteen ja huusi: "Saatanan neekeri!"
Hän katsoi ympärilleen ja heilutti käsiään näyttääkseen muille, mitä oli löytänyt: "Katsokaa, helvetin neekerikakara!"
Mummo ei ollut mielenvikainen eikä kännissä, vaan aivan tavallinen vanha ihminen, jonka olisi voinut pienellä tönäisyllä työntää metron alle.
Noin kolme kertaa kuukaudessa joku ihan tavallinen suomalainen häpäisi tyttäreni äitinsä edessä. Teinipojat ratikkapysäkillä saattoivat naureskella: "Neekeri, neekeri."
Finnairin Pariisin-lennolla nelikymppinen suomalaispariskunta lähestyi kaksivuotiasta tytärtäni, joka seisoi matkalaukkuhihnan edessä. Hymyilin, koska ajattelin heidän aikovan sanoa jotain söpöä. Mies työnsi päänsä lähelle tytärtäni ja murahti: "Saatanan neekeri, näpit irti laukuista!"
Kun tällaiset kohtaukset toistuivat, en enää tiennyt, miten saisin tyttäreni uskomaan, että ihminen on arvokas, että hän itse on arvokas.
Niin me muutimme Amsterdamiin. Kolmivuotias ja minä vilkutimme hyvästi ja saavuimme kaksi vuotta sitten Hollantiin. Takaisin tuskin palaamme.
Vasta Amsterdamissa olen kuitenkin ymmärtänyt, kuinka suomalainen olenkaan.
Uusi kotimaani on sellainen, jossa käytetään eniten hiusgeeliä ja tehdään vähiten työtä Länsi-Euroopassa. Lapseni koulutovereiden vanhemmat tekevät töitä 2–4 päivää viikossa. Melkein kaikki tuntuvat tyytyväisiltä – ja elleivät tunnu, muut tarjoavat apuaan.
Naapurit ilmestyvät ovelle korjaamaan lämmitystä tai tukossa olevaa hanaa, hoitamaan lasta tai opettamaan tälle pyörällä ajamista. Suomalaisena haluaisin mieluummin ottaa oven raosta korjausohjeet, mutta pitää auttajat oven takana.
Hollantilaisten lisäksi tyttäreni koulussa on muun muassa marokkolaisia, surinamilaisia, italialaisia ja brittejä. Joka aamu huomaan kammoksuvani lapseni viemistä luokkaan, koska siinä kysytään todellista hakkaa päälle -asennetta.
Olen nimittäin ainoa vanhempi, joka poistuu luokasta kello 8.30. Muut jäävät sinne lukemaan ryhmissä kirjoja, etsimään lasten päistä täitä tai opettamaan kitaransoittoa. Vanhemmilla on koulussa oma huone ja oma koulubändi, ja he vierailevat ahkerasti toisensa luona.
Joka jumalan aamu isät ja äidit tenttaavat toisiltaan, mitä näiden lapsukaisille kuuluu. Täällä minä olen se käsittämätön, hiljainen äiti, joka tiputtaa lapsensa täivastaavalle ja livahtaa tiehensä.
Ja bussissa minä olen se, joka etsii katseellaan paikkaa, jonka vieressä ei istu kukaan. Lapsen syntymäpäivillä toivon, että vanhemmat ilmestyisivät minuutilleen hakemaan lapsensa ja häipyisivät sitten.
Niinpä marssin koulun rehtorin luo kysymään, mikä kaikki tässä touhussa ja toiminnassa kuuluu varsinaiseen opetussuunnitelmaan. Miksi vanhemmat, joilla ei ole omaa elämää, saavat sotkeutua koulun asioihin?
Rehtori katsoo minua kuin puhuisin suomea. Hän muistuttaa, että koulun tehtävä on tuoda yhteen lapset, vanhemmat, koulu ja yhteiskunta. Ellet opi toimimaan kulttuurissasi, tiedolla ei ole merkitystä, hän sanoo.
Tajuan, että nämä vanhemmathan ovat sosiaalisuudessaan lähellä palestiinalaisia. Lähempänä kuin minä! Minä olen tottunut Suomeen, jossa systeemi korvaa osallistumisen. Kiitos, mutta minulla on töitä!
Tyttäreni koulua käyvät sekä Hollannin varapääministerin lapset että sellaiset lapset, joiden isä ei voinut tuoda tytärtään meille leikkimään, koska tämän ainoan takin vetoketju oli rikki. Molemmat asuvat samassa korttelissa.
Amsterdamin uusien, arkkitehtonisesti upeiden alueiden taloudellinen ja etninen sekoitus aiheuttaisi Suomessa varmasti kapinan. Melkein miljoona euroa maksavan asunnon yläpuolella, vieressä ja alla on kaupungin vuokra-asuntoja, jotka on jaettu eri etnisten ryhmien kesken. Alvar Aallon tyylisen talon koloista poistuu aamulla kaikenvärisiä kasvoja, hattuja ja huiveja, ja kaikki asukkaat tulevat samaan kouluun.
Amsterdamilaiset tuntee kuulemma kahdesta sanonnasta. Ensimmäinen on "Why not (miksei?)" ja toinen on "Says who (väittää kuka)?" Amsterdamilaislapsilla on tutkitusti parempi itsetunto kuin vaikkapa madridilaisilla.
Tämä tasa-arvoisuus syntyy siitä, että erilaiset ihmiset – köyhät, rikkaat, maalaiset, työttömät ja miljonäärit – näyttäytyvät yhteiskunnallisesti samankokoisina. Fyysisen työn tekijät eivät ole katkeria. Täällä jokainen pitää itsestään selvänä, että on kunnioituksensa ansainnut.
Suomalainen yhteiskunta taas lähtee siitä, että erilaisuus on automaattisesti hierarkkista. Tämä synnyttää herravihaa, Helsinki-kateutta ja katkeruutta ulkomaalaisia kohtaan. Suomessa ajatellaan, että erilaisuutta vastaan pitää taistella, koska erilaisuus luo eri-arvoisuutta. Tasa-arvo taas syntyy samanlaisuudesta.
Yhteiskunnalliseen asemaan ja tuloeroihin perustuva henkinen hierarkia on Hollannissa paljon lievempi kuin Suomessa. Se helpottaa monikulttuurisen yhteiskunnan kasvua. Otetaan esimerkki:
Rotterdam on Shanghain jälkeen maailman toiseksi suurin satama. Keskustan asukkailla on korkeampi koulutus ja paremmat tulot kuin hollantilaisilla keskimäärin, mutta Rotterdamissa on myös enemmän teollisuusmaiden ulkopuolelta (Suomessa sanottaisiin kehitysmaista) saapuvia siirtolaisia kuin missään muussa hollantilaiskaupungissa.
Tämän "Euroopan portiksi" kutsutun kaupungin pormestari on marokkolaistaustainen muslimi Ahmed Aboutaleb. Kesti pitkään, ennen kuin edes kuulin muslimipormestarista, koska se ei ole mainitsemisen arvoinen asia.
Äärioikeistolainen poliitikko Geert Wilders ja pormestari Ahmed Aboutaleb elävät rinnakkain täällä kiiltävien geelitukkien maassa.
Juhlissa minulla on halpa huvi: odotan, kunnes vierailla on suu täynnä viiniä. Sitten kysyn: "Arvatkaa, miten me Suomessa kutsumme Geert Wildersin kaltaisia ihmisiä?" Pidän tauon. "Maahanmuuttokriittisiksi!"
Naurun voimasta viini purskahtaa ihmisten suusta. Se tuntuu minusta vapauttavalta, koska se kertoo, että en ole ollut hullu, en ole yksin.
Suomalainen yhteiskunta on muuttunut. Se sallii siirtolaisten suhteen sellaista henkistä väkivaltaa, jota se ei missään nimessä sallisi naisten, ruotsinkielisten, juutalaisten, vammaisten tai seksuaalivähemmistöjen suhteen. Suomessa rasismista on tullut älyllistä osallistumista demokraattiseen yhteiskuntaan.
Siirtolaisia ei näy suomalaisen yhteiskunnan vallan ytimissä: politiikassa, finanssimaailmassa, koulutuksessa, tieteen tai taiteen johtopaikoilla. Jos keskustassa törmää mustaan ihmiseen, hänellä on kädessään luuta ja rätti.
