Olipa kerran kaukaisessa tulevaisuudessa kaksi miestä, Marko ja Jokke. Marko ja Jokke olivat jo pitkään seuranneet huolestuneena tilannetta, jossa Suomeen saapui yhä enenevissä määrin ulkomaalaisia ulkomailta. He olivat vakuuttuneita siitä, että tästä ei seuraisi pelkästään hyvää. Rikostilastoissakin nämä ulkomaalaiset olivat yliedustettuina. Markon ja Joken mielestä kaikki maahanmuuttajat vain ahdistelivat kaikkia suomalaisia naisia kaikki päivät pitkät yhteiskunnan varoilla.
Eräänä päivänä Markolla ja Jokella välähti. He perustaisivat katupartion, Väinämöisen Vetelät, joka partioisi kaduilla pilottitakeissa seuraamassa, josko ulkomaalaiset syyllistyvät siellä rikoksiin. Marko ja Jokke ryhtyivät tuumasta toimeen. He perustivat katupartiolleen facebook -ryhmän ja saivat sille omasta mielestään huikaisevan vastaanoton. Pääkaupunkiseudulla toimintaan lähti mukaan 12 henkilöä, joista tosin puolet oli niin syrjäytyneitä, etteivät he selvinneet partioon saakka. Partio ei oikeastaan koskaan havainnut yhtään mitään ja koska poliisi piti, kuten sivistysvaltiossa kuuluu, huolta yleisestä järjestyksestä ja turvallisuudesta, ei partiolle lopulta ollut oikein mielekästä tekemistä kaupungilla.
Mutta älähän huoli! Eduskunnassa eräs poliitikko sattui kuulemaan Markon ja Joken partiotoiminnasta. Oivallus iski häneen salaman lailla. Marko ja Jokke olivat rasistisia natseja, joiden toiminta piti välittömästi lopettaa lainsäädännöllisin keinoin. Asiasta nostettiin hirvittävä meteli kaikissa mahdollisissa sosiaalisissa- ja epäsosiaalisissa medioissa. Myös muut poliitikot kiinnostuivat ja syöksyivät tuimasti karjahdellen Markon ja Joken katupartiotoiminnan kimppuun. Osa puolustaen, osa hyökäten.
Lopulta päätettiin kuitenkin kimpassa, että Markon ja Joken toiminta tullaan kieltämään. Tästä seurasi kuitenkin suuri ongelma, sillä koska Väinämöisen Vetelät eivät olleet syyllistyneet mihinkään rikokseen, ei sen toimintaan oikein voitu puuttua. Perustuslakikin, se ainainen riesa, suojasi Markon ja Joken sananvapautta, kokoontumisvapautta ja yhdistymisvapautta.
Tuolloin ministeri Tintti Parempi-Ihmisellä välähti! Pitäisi kriminalisoida koko rasismi ja rasistinen ajattelu, koska sellaista ei nyt vaan saanut olla olemassa. Niinpä eduskunnassa säädettiin kiireellisenä laki, jolla kiellettiin rasismi ja rasistinen ajattelu. Kyseessä oli Suomen ensimmäinen ajatusrikoslaki, josta rankaistiin ankarimmalla mahdollisella tavalla. Niinpä Marko ja Jokke saivat pitkät ehdonalaiset tuomiot ”rasistisesta ajattelusta”, häpesivät ja alkoivat katupartiotoiminnan sijaan pelaamaan playstationilla. Molemmista tuli ammattilaisia ja he tienasivat sievän tukun rahaa Japanissa.
Kului muutama kuukausi ja eduskunnan oikeistopoliitikot huomasivat, että kaupungilla vaani uudenlainen vaara. Taisto ja Voitto, intohimoiset anarkistit ja marxistit, olivat myös perustaneet katupartion. Partion nimi oli Punaiset Sirpit ja se valvoi, ettei Väinämöisen Vetelät tai mikään muukaan fasistinen organisaatio partioisi lainvastaisesti kaupungilla väärät ajatukset päässään. Oli sanomattakin selvää, että tällaista toimintaa ei voitu kansalaisilta hyväksyä, joten eduskunta sääti jälleen nopeasti lain, jolla kiellettiin anarkistinen ja kaikki marxilaisuuteen viittaavakin ajattelu. Laki hyväksyttiin yksimielisesti ja uusi ajatusrikoksen muoto oli taas syntynyt. Erittäin kiireellisessä lainvalmistelussa oli kuitenkin tapahtunut virhe, jonka myötä myös koko vasemmistoliitto piti lakkauttaa. 8% kansasta piti tätä erittäin valitettavana, mutta etsi itselleen kiltisti uuden puolueen.
Poliitikot kuitenkin innostuivat. Suomessa oli jo pitkään odoteltu Suomen keskustan kuolemaa, mutta puoluepa ei piru soikoon suostunut kuolemaan, vaan istui tasaisen tappavasti hallitusvastuussa. Joskus jopa suurimpana puolueena. Kaikki muut puolueet päättivätkin, että keskusta oli nyt raivattava pois poliittiselta kentältä. Alkiolaisuuden ja keskustalaisen ajattelun kieltävä laki hyväksyttiin nopeasti. Koska puolueen puoluekokoukset olivat olleet valtaisia, tuhansien ihmisten tapahtumia, kiellettiin varmuuden varalta myös yli 2000 hengen kokoontumiset ja Suomen keskusta vaipui unohduksen yöhön. Suomessa ei myöskään koskaan enää nähty suuria kansainvälisiä artisteja.
Kehitys eteni tämän jälkeen tasaisesti. Seuraavaksi kiellettiin vihreä aate, sitten perussuomalaisuus ja tämän jälkeen työväenaate sekä sosiaalidemokraattiset ajatukset. Osa piti tätä kaikkea onnena onnettomuudessa, koska sen myötä The Coca Cola Company, Exxon Mobil ja Apple päättivät siirtää pääkonttorinsa Hakaniemeen. Valitettavasti aivan kaikille lakkautettujen puolueiden ja ammattijärjestöjen työntekijöille ei riittänyt näissä yhtiöissä töitä.
Seuraavaksi kieltolistalle otettiin kokoomuslaisuus ja lopulta kristillisdemokratia, koska se ei tehnyt aatteena tarpeeksi eroa kirkon ja valtion välillä. Viimeiseksi puolueeksi jääneellä RKP:lla, johon kaikki puolueet olivat luottaneet sen joustavuuden takia, olikin helppo tehtävä kieltää kaikenlaiset RKP:sta poikkeavat ajatukset ja puolueet. Suomesta tuli näin yksipuoluejärjestelmä, jonka pääministeri ja presidentti olivat sama henkilö, Lars Höghimmel. Eduskunnassa istui 200 RKP:n kansanedustajaa ja se sai kaikki ministerinsalkut. Tämä oli kuitenkin vain pienoinen parannus aiempiin tilanteisiin, joissa puolue oli ollut hallitusvastuussa.
Höghimmel huomasi, että uuden poliittisen yksipuoluejärjestelmän valvominen oli varsin vaikeaa. Asiassa oli toki positiivisia puolia, sillä ajatuspoliiseja piti palkata niin paljon, että maassa vallitsi käytännössä täystyöllisyys. Mitään ongelmia ei tietenkään ollut, koska niistä ei puhuttu. Osasyynä puhumattomuuteen oli toki sekin, että Suomen viralliseksi kieleksi oli muutettu ruotsi, jota suurin osa suomalaisista ei koskaan oppinut puhumaan. Kaikki muut kielet oli, yllätys, yllätys, kielletty. Höghimmel jäi myös lopulta historiaan miehenä, joka käynnisti Suomen ydinaseohjelman. Siitä tuli luonnollisesti suuri menestys.