Rakas päiväkirja, kirjoitan sinulle nyt ensimmäistä kertaa. Viimeisestä ripistäkin on jo melkoisesti aikaa.
Jo kolmannet lehdet ovat puussa sen jälkeen kun ensimmäisen kerran istuin, ainakin omasta mielestäni, aivan oikeaan rata-autoon. Kahden kuukauden illat olivat menneet vanhan paskaisen bemarin alla hitsaten pakoputkea, korjaten pohjaa, asentaen jokkiskuplasta ryövättyjä turvakaaria kabiiniin.
Koleassa kevätaamun tuulessa mokoma romu roudattiin neljänkymmenen muun yhtä rasvaisen rämän seuraksi botniaringin varikolle. Kisainfosta näin ensimmäisen kerran minkä muotoinen rata on, tosin tuore mielikuva osoittautui ensimmäisen kierroksen kera petolliseksi.
Nelihenkisestä joukkueesta oma vuoro radalle tuli kakkosena. Kolme kiloa ilmaa kaatopaikkakuormasta pelastetuissa sataseiskavitosissa firestoineissa osoittautui varsin liukkaaksi ratkaisuksi, joten pienet spinnit kasvattivat kokemuksen syvyyttä uusiin sfääreihin. Autokaan ei kulkenut mihinkään, mutta se ei haitannut sillä ei kulkenut muillakaan.
Kaksi muuta kuljettajaa onnistuivat hekin häpäisemään itsensä suunnilleen yhtä urhoollisilla ajosuorituksillaan. Hienoa jo silloin oli se että hajonneita osia haettiin ja saatiin toisilta tiimeiltä kyselemällä - rahaa ei huolittu vaikka tyrkytettiin.
Sijoitus taisi pienten kommellusten jälkeen olla ällistyttävästi jaettu kuudes tai seitsemäs. Homma oli niin hienoa että sitä täytyi saada lisää - sillä tiellä ollaan jo neljättä kesää.
Kuljettajia tyypillisessä kestävyyskisassa on reilusti neljättä sataa, harrastajia molemmat luokat huomioiden vähintään tuplasti.
Saadaankohan tästä rata-autoiluun uutta nostetta, pyramidin pohjalta kun lähdetään hakeutumaan "oikeisiin" rataluokkiin? "Vuotoa" toisista luokista kestävyysajoonkin on jo tapahtunut mutta, mikä hienointa, ei muiden kustannuksella vaan niiden lisäksi.
Soololuokkaa kokeileminen kiinnostaa itseäkin hetki hetkeltä enemmän. Rakas päiväkirja, mikä avuksi, olenkohan ongelmani kanssa yksin?
Ihmetteleepi gt-forumin Tero
Jo kolmannet lehdet ovat puussa sen jälkeen kun ensimmäisen kerran istuin, ainakin omasta mielestäni, aivan oikeaan rata-autoon. Kahden kuukauden illat olivat menneet vanhan paskaisen bemarin alla hitsaten pakoputkea, korjaten pohjaa, asentaen jokkiskuplasta ryövättyjä turvakaaria kabiiniin.
Koleassa kevätaamun tuulessa mokoma romu roudattiin neljänkymmenen muun yhtä rasvaisen rämän seuraksi botniaringin varikolle. Kisainfosta näin ensimmäisen kerran minkä muotoinen rata on, tosin tuore mielikuva osoittautui ensimmäisen kierroksen kera petolliseksi.
Nelihenkisestä joukkueesta oma vuoro radalle tuli kakkosena. Kolme kiloa ilmaa kaatopaikkakuormasta pelastetuissa sataseiskavitosissa firestoineissa osoittautui varsin liukkaaksi ratkaisuksi, joten pienet spinnit kasvattivat kokemuksen syvyyttä uusiin sfääreihin. Autokaan ei kulkenut mihinkään, mutta se ei haitannut sillä ei kulkenut muillakaan.
Kaksi muuta kuljettajaa onnistuivat hekin häpäisemään itsensä suunnilleen yhtä urhoollisilla ajosuorituksillaan. Hienoa jo silloin oli se että hajonneita osia haettiin ja saatiin toisilta tiimeiltä kyselemällä - rahaa ei huolittu vaikka tyrkytettiin.
Sijoitus taisi pienten kommellusten jälkeen olla ällistyttävästi jaettu kuudes tai seitsemäs. Homma oli niin hienoa että sitä täytyi saada lisää - sillä tiellä ollaan jo neljättä kesää.
Kuljettajia tyypillisessä kestävyyskisassa on reilusti neljättä sataa, harrastajia molemmat luokat huomioiden vähintään tuplasti.
Saadaankohan tästä rata-autoiluun uutta nostetta, pyramidin pohjalta kun lähdetään hakeutumaan "oikeisiin" rataluokkiin? "Vuotoa" toisista luokista kestävyysajoonkin on jo tapahtunut mutta, mikä hienointa, ei muiden kustannuksella vaan niiden lisäksi.
Soololuokkaa kokeileminen kiinnostaa itseäkin hetki hetkeltä enemmän. Rakas päiväkirja, mikä avuksi, olenkohan ongelmani kanssa yksin?
Ihmetteleepi gt-forumin Tero
