Kovaa sanomaa

[burb]

Kopsaanpa luvatta ja väärin perustein:

Kuoleman kanssa kannattaa tulla sinuiksi

Lääkärin viesti oli tyly: "Sinulla on laajalle levinnyt eturauhassyöpä. Ensin sinulta leikataan munat, ja sitten sinä kuolet."

Oli maaliskuu 2005, ja Mikael Jungnerin epätavallinen elämä oli saamassa jälleen yllättävän käänteen.

Jungner oli vasta 39-vuotias, ja runsasta kuukautta myöhemmin vappuna hänen oli määrä aloittaa Yleisradion historian nuorimpana toimitusjohtajana.

Nyt oli epäselvää, eläisikö hän siihen asti.

Oireet olivat alkaneet jo syksyllä. Ruoka ei maistunut, koko ajan palelsi, oli epämääräisiä kipuja ja väsymystä. Maaliskuussa luukivut alkoivat olla sietämättömiä.

Kun lääkärit porasivat näytteitä lonkasta, tervettä luuydintä ei löytynyt analysoitavaksi asti. Kasvainta oli kaikkialla.

Heti diagnoosin jälkeen Jungner vietiin Meilahdesta Marian sairaalaan hoitoja varten. Olo oli sekava. Hän sai morfiinia niin paljon kuin sydämen arveltiin kestävän. Houreisessa päässä pyöri vahva ajatus: voin kuolla, mutta munia ei leikata.

Lääkärit taipuivat potilaan tahtoon. Leikkauksen sijaan Jungnerille ryhdyttiin antamaan hormonihoitoa. Olo alkoi kohentua. Silti Jungneria pidettiin yhä toivottomana tapauksena.

Lääkärit lupasivat elinaikaa vain joitakin kuukausia. Perheelle puhuttiin viikoista.

Vastaus haastattelupyyntöön tulee alle tunnissa.

Mielelläni,
Mikael
Lähetetty iPhonesta
Jungner ei olisi oma itsensä, ellei hän empimättä suostuisi puhumaan julkisesti kuolemasta.

Aihe on vasta 47-vuotiaalle kansanedustajalle poikkeuksellisen tuttu. Onhan Jungner käynyt useita kertoja lähellä kuolemaa.

Onnettomuuksia niin pyörällä, suksilla kuin märkäpuvussa. Syöpä, jonka piti tappaa. Ja viime elokuussa sydänkohtaus, joka iski kotipihalla kesken grillauksen.

Täysin varoittamatta Jungnerin rintaa alkoi puristaa. Ikään kuin siellä olisi jotain, joka ei sinne kuulu. Sitten meni voimat. Ei olisi jaksanut pientä punnusta nostaa.

"Pihvit jäi sinne, sammutin kyllä kaasugrillin. Menin sänkyyn lepäämään, jos se olisi auttanut. Sitten sanoin vaimolle, että voisitko soittaa ambulanssin."

Jungner tajusi, että kyse on sydänkohtauksesta, ja ymmärsi olevansa hengenvaarassa. Ambulanssissa hän oli vielä tajuissaan.

"Se oli mielenkiintoista. Pillit soi. . . Mielenkiintoista. . . Oli vähän sellainen utelias olo, että mitähän seuraavaksi."

Kohtaus johtui suonen repeämästä. "Elimistön korjausmekanismi sekosi ja tukki sen suonen. Se oli sellainen totaali-infarkti. Olisiko siinä ollut viisi kuusi tuntia peliaikaa. Mä pääsin alle tunnissa sairaalaan."

Vasta siellä meni taju.

Ei valoilmiöitä, tunneleita, rummunpäristyksiä.

"Sellainen kylmyys ja tajunnan hiipuminen. Sen tosiaan huomaa, että nyt tämä saattaa loppua, mutta minun kokemukseni eivät olleet kauhean dramaattisia. Minulla on sellainen mielikuva, että kuolema on sille kuolevalle suhteellisen arkinen juttu. En olisi yhtään huolissani niistä, jotka kuolee. Mutta läheisille se on aivan helvetin kova paikka."

Jungner uskoo, että ihmiset pohtivat kuolemaa aika paljon, mutta eivät puhu siitä. Se voi ahdistaa.

Toiset taas pakenevat synkkiä ajatuksia rutiineihin ja ihmettelevät 75-vuotiaana, että mihin se elämä oikein valahti.

"Kuolemasta pitää puhua, mutta siitä huolimatta kuolema itsessään on aika tylsä ja mitätön sivujuonne elämässä. Se on vähän kuin valomerkki ravintolassa. Ei sinne ravintolaan sen valomerkin takia mennä. Se pihvi löytyy elämän ymmärtämisestä. Että elämä on se matka, jossa olisi ideana kasvaa – potentiaali, joka pitää täyttää."

Nyt Jungner alkaa päästä vauhtiin. Hän puhuu nolostelematta niistä elämän perusasioista, joita me muut niin helposti väistelemme. Puhe on mutkatonta ja välillä mahtipontista.

"Jos kaipaa kuolemattomuutta tai jotain suurempaa, niin kyllähän kaikki ihmisen teot heijastuu maailmaan ja voi itse asiassa kaikua hemmetin pitkälle, jopa satojentuhansien vuosien päähän."

Se, miten kohtelet työkavereita. Laulat ikivihreän. Keksit matemaattisen yhtälön. Jungner puhuu "teoista, jotka voivat kaikua iäisyyteen".

Tämä lause toistuu Jungnerin puheissa, kuulostaa hienolta ja jotenkin tutulta.

What we do in life echoes in eternity. Se ei ole sitaatti Raamatusta, vaan Gladiaattori-elokuvasta.

"Sen takia syövän jälkeen palasin nopeasti Ylen toimariksi ja sydänkohtauksen jälkeen palasin heti politiikkaan. Ajatus on, että niillä teoilla tekee itsestään jossain määrin vähemmän kuolevaisen."

Jungner aloitti Yleisradion toimitusjohtajana vappuna 2005 kesken raskaiden ja kokeellisten syöpähoitojen.

Hän kertoi työpaikalla sairaudestaan, mutta ei paljastanut, miten vakava syöpä oli, eikä sitä, miten häntä hoidettiin.

"Yksi lääkäreistä suuttui, kun en suostunut saman tien jäämään eläkkeelle. Hänen mielestään en saanut vaarantaa terveyttäni jonkun työn takia." Uuden, vaativan työn tekeminen kesken syöpähoitojen ei ollut aina helppoa. Kerran hän joutui luikkimaan työpaikalta kotiin oksennukset rinnuksilla ja paskat housussa, kun hoidot olivat sekoittaneet vatsan.

Jungner ei kuitenkaan pitänyt juurikaan sairauslomia, vaan halusi saada asioita nopeasti aikaiseksi.

"Kun Yleisradion taloutta tasapainotettiin ja etsittiin säästöjä, joku kysyi, eikö tätä voisi lykätä vuodella. Sanoin, ettei missään nimessä. Silloin ennusteeni oli kuusi kuukautta. Halusin tehdä asioita heti."

Osa työtovereista tuli lähelle, osa otti etäisyyttä. Jotkut kohtelivat häntä kuin haurasta astiaa.

Jungner oli onnekas. Helsingin yliopistollisessa keskussairaalassa hän sai hoitavaksi lääkärikseen Timo Joensuun, joka näki toivottoman tapauksen haasteena.

Jungner alkoi saada räätälöityä hoitoa. Hän houkutteli Joensuun USA:n Arizonaan tapaamaan maailman parhaita eturauhassyöpälääkäreitä. Ylen toimitusjohtajasta tuli syöpälääketieteen koekaniini. "Lääkäri päätti pistää kaikki paukut kehiin – kerralla."

Ensin hän sai hormoneja, kun ei kerran suostunut eturauhassyövänhoidossa usein tehtävään leikkaukseen, jolla mieskunto olisi kadonnut kenties pysyvästi. Sitten pesäkkeitä alettiin tuhota sädehoidoilla. Annokset olivat poikkeuksellisen suuria. Lisäksi Jungner sai myös solumyrkkyjä eli sytostaatteja ja vielä radioaktiivista Samarium-ainetta, joka hakeutui luuytimeen ja tuhosi syöpäsoluja.

"Hoito veti siltä syövältä tajun kankaalle. Näitä hoitoja oli kokeiltu joskus 80-luvulla, mutta niistä luovuttiin, kun potilaat kuoli niihin. Ne oli niin rajuja. Mutta olin nuori ja suht hyväkuntoinen. Eikä ollut hirveästi menetettävää."

Hoidot tepsivät, ja jo muutamassa kuukaudessa syöpä näytti talttuneen. Pikkuhiljaa elinajan ennustetta hilattiin pidemmäksi. Jungner muistelee, että ennusteiden antaminen lopetettiin 2007.

"Jopa lääkärit on puhunut ihmeestä, ja se on aika harvinaista."

Oliko syöpä ja siitä selviäminen kokemus, joka loi sen Jungnerin, jonka tunnemme?

Sen vähän lapsekkaan ja uhmakkaan avoimuuden apostolin. Sen, joka vähät välittää muiden mielipiteistä, julistaa rakkauttaan julkisuudessa ja julkistaa erovideoita Youtubessa. Sen ylpeän ja rohkean hepun, jolla on hassu kampaus.

Kuolemansairaus muutti miestä, Jungner myöntää. Ainakin se pisti asioihin vauhtia.

Jungner kuitenkin huomauttaa, ettei hänen perusluonteensa miksikään muuttunut. Se muotoutui jo lapsuudessa. Jungner sai lapsuudenkodissaan äärimmäisen vapaan Summerhill-kasvatuksen.

 

[burb]

"Kun kaadoin jauhot lattialle ja leikin isän singleillä kauhakuormaaja olohuoneessa ja jauhoa oli joka paikassa, äiti oli sitä mieltä, että se on osoitus luovuudesta. Äiti pakotti faijan mukaan leikkimään niillä levyillä ja jauhoilla. Summerhill on vähän sellainen, että jos ajelisin moottoritiellä väärään suuntaan, niin mä miettisin, että mikä noita muita ihmisiä vaivaa."

Aikuisena alkoi uraputki, joka johti pääministerin erityisavustajaksi ja Ylen toimitusjohtajaksi.

"Tuli sellainen urahuuma. Ja tämä syöpä palautti sen, mikä on oikeasti tärkeää. Herää Mikael!"

"Kun on saanut vähän kajahtaneen kasvatuksen – hyvässä ja pahassa –, niin oikeastaan on ollut kaksi vaihtoehtoa. Joko sopeutua maailmaan tai sitten yrittää sopeuttaa maailmaa itseensä. Ja siihen syöpään asti mä yritin sopeutua maailmaan. Syövän jälkeen pyrin tekemään niitä asioita, joihin uskoin: avoimuus, tunteet, johtamisfilosofia. . . Yritin muuttaa maailmaa siihen suuntaan, jonka uskon oikeaksi."

Kuolemanvaarasta selvittyään hän alkoi keskittyä uraa tärkeämpiin asioihin: elämän tarkoitukseen ja intohimoon. Elämän tarkoitus on Jungnerin mielestä sellainen suuri asia, jonka puolesta voi antaa henkensä. Tarkoituksia pulppuaa kolmesta lähteestä.

"Yksi on geneettinen eli lapset. Se on sellainen geenihuuto, joka on ihmisen tehdasasetuksissa. Myös ympäröivä yhteiskunta voi asettaa tarkoituksen: siitä isänmaallisuus on hyvä esimerkki. Historiassa lukemattomat ihmiset ovat antaneet elämänsä isänmaan puolesta. Sitten on se kolmas, oma juttu. Sitä mietitään aika vähän. Mikä on se omalla tunne-elämällä ja rationaalisella älyllä löydetty tarkoitus?"

Jungner sanoo, että nyt hänen elämänsä tarkoitus on auttaa ihmisiä rakastumaan elämäänsä.

Tämä voi kuulostaa kornilta, voisihan joku pyytää kansanedustajaa hoitamaan ensin vaikkapa nuorisotyöttömien asiat kuntoon, mutta Jungner on täysin vakavissaan.

Intohimo puolestaan ei liity petipuuhiin, vaan tarkoittaa Jungnerille asiaa, jossa tahtoo kehittyä ja jolle haluaa omistautua.

"Mulle se on jo yli kymmenen vuotta ollut ihmisyhteisöjen sisäisen toimintadynamiikan ymmärtäminen. Joka on varmaan yksi tylsimmistä intohimon aiheista. Jos elämällä on tarkoitus ja on intohimoa, tässä alkaa olla jotain järkeä. Silloin kuolema on vain se vaihe, jolloin joku viheltää pilliin. Ei sen dramaattisempaa, ei sen pelottavampaa."

Mutta eikö se ole tylsää, kun pilliin vihelletään, vaikka hommat on kesken?

"Ja väärin. Jos miettii vaikkapa näitä koulussa surmattuja pikkulapsia. Täysin järjetöntä. Mutta yleisesti ottaen kuolemassa on tiettyä kauneutta. Ajattelen niin, että kuollessani annan tilaa seuraaville sukupolville. Jos mä olisin siihen sydänkohtaukseen kuollut, niin siellä olisi ollut seuraavalla viikolla uusi kansanedustaja, jolla on uudet ajatukset. Kaikki olisi jatkunut ennallaan. Ehkä olisi ollut minuutin hiljainen hetki."

Istumme Sanomatalon sotkuisessa neuvotteluhuoneessa ja keskustelemme kuolemasta kuin toiselle paikkakunnalle muuttaneesta kaverista.

Jungner näyttää elinvoimaiselta ja terveeltä. Hän puhuu rauhallisesti ja pehmeästi, kuin pappi.

Pelkäätkö sinä kuolemaa?

"En", Jungner sanoo viipymättä ja haukkaa ruisleipää.

Miten se on mahdollista? Jos kerran rakastaa elämää noin paljon?

Jungner selittää, että vakavat sairastumiset ovat auttaneet häntä tulemaan sinuiksi kuoleman kanssa. Hänen mukaansa siinä on vähän samaa kuin korkean paikan kammossa, jonka hän selätti laskuvarjohyppykurssilla.

"Nyt siellä korkealla tuntuu kuin se syvyys kutsuisi. Pitää niin kuin ponnistella, ettei hyppäisi. Kuolemassa on vähän sama. Se on enemmänkin mielenkiintoinen kuin pelottava. Ja kyllä siinä on sellaista pientä vetovoimaa. On jotain kiehtovaa siinä, että on mahdollisuus kuolla. En mä ole mitenkään itsetuhoinen. Mutta se, että kuolema tulee lähelle. . . se on oudolla tavalla tosi jännä tunne. Siis hyvällä tavalla."

Sairastumiset saivat Jungnerin puhumaan papeille ja pohtimaan suhdettaan uskontoon, mutta hengellistä liikahdusta ei tapahtunut. Hän epäilee vahvasti Jumalan olemassaoloa ja kuolemanjälkeistä elämää.

"Toivon sydämeni pohjasta, että Jumala olisi olemassa, mutta ei mulla ole mitään tunnepohjaista vakaumusta, että näin olisi. Tai toisin sanoen, olisin valmis tekemään mitä tahansa, että se Jumala olisi olemassa. Jos mä en ole uskovainen, niin toivovainen."

Ehkä tämän vuoksi Jungner on kehittänyt vähän insinöörimäisen perustelun sille, miksi kuolemaa ei ole syytä pelätä.

"Kuolemassa ei voi käydä huonosti. Jos kuoleman jälkeen ei tule mitään, sitten ei ole mitään, eikä sillä ole mitään merkitystä. Se vaan loppuu. Jos taas huomaat kuoleman jälkeen olevasi paratiisissa, niin senhän kaikkien oppien mukaan pitäisi olla hieno juttu. Ja jos taas päädyt helvettiin, niin määritelmällisesti tietää, että jossain on taivas, jossa kaikki muut ovat, mikä on myös aika rohkaiseva ajatus."

Toisaalta läheisten kuolema pelottaa "aivan helvetisti".

"90-luvulla mä menetin nuorimman pikkuveljeni, ja se oli sellainen kärsimysnäytelmä, tuntui, ettei siihen voi koskaan turtua."

Ylpeä, kaikkivoipainen kovis, joka ei pelkää edes kuolemaa. Pehmeitä puhuva älykkö, joka poimii elämänviisauksia lastenkirjoista ja amerikkalaisista elokuvista. Paljastuksistaan huolimatta melkoinen arvoitus ihmiseksi.

Jungner intoilee sattumasta, mutta toisaalta syntyy vaikutelma kuin hän uskoisi kohtaloon.

Ainakin hän on erikoislaatuinen suomalainen mies. Esimerkiksi kuolema on hänelle "aika helppo" keskustelunaihe.

Hän on myös mies, jolla on takanaan hullu vuosi. Ensin Jungner luopui Sdp:n puoluesihteerin tehtävästä Paavo Lipposen katastrofaalisen presidentinvaalikampanjan jälkeen. Sitten tuli sydänkohtaus ja perään avioero. Sitä seurasi muutto.

Elämän myllerryksiin nähden Jungner vaikuttaa yllättävän tasapainoiselta ja tyytyväiseltä. Mutta mitä hän itse nyt elämältään haluaa? Jungner sanoo, ettei juuri nyt tiedä, mitä työelämältä toivoo. Viime kesänä hän kävi keskusteluja yritysmaailmaan siirtymisestä, mutta infarktin jälkeen puhelin ei enää soinut. Ministerin työ kiinnostaisi, jos salkun mukana tulisi selvä missio.

"Jos se on osa jotain isompaa tarinaa, jos sillä on joku tarkoitus. Mutta ei sellainen ministeriys, jossa jatketaan jo sovittuja rutiineja ja juostaan kalenterin perässä."

Ainakaan hän ei ole halukas vielä tästä maailmasta häipymään. Sydänkohtauksen jälkeen hän on alkanut kuntoilla ja muuttanut ruokavaliotaan. Nyt hän on terve ja kertoo iloisesti, ettei tarvitse edes lääkitystä.

Mutta Jungner ei olisi Jungner, ellei hän uhmaisi myös lääkäreitä, niitä auktoriteetteja, jotka kertovat, miten elää pidempään.

"Tosi rankkoja harjoituksia ei saisi tehdä. Pulssi ei saisi nousta yli 150:n. Sen takia oli pakko kokeilla sataankuuteenkymppiin."

Eikä hän ole rauhoittanut työtahtiaan. Eduskuntatyöhön hän palasi heti, kun istuntotauko päättyi syyskuussa.

"Itse asiassa sydänkohtauksen jälkeen olen tiivistänyt tahtia. Se tuntuu hyvältä ja oikealta. Ymmärrän ajatuksen, että pitäisi mennä syrjään sairastamaan. Mutta kun elämällä on tarkoitus ja on intohimoa tehdä asioita, niin nämä sairastumiset ovat mulle vain hidasteita, jotka eivät sitä maalia muuta mihinkään. Kysymys ei ole siitä, koska mä kuolen tai mihin mä kuolen, vaan siitä, mitä mä ehdin oppia ja tehdä ennen kuin mä kuolen."

Mahtipontinen Gladiaattori on Mikael Jungnerin suosikkielokuvia. Sen sankari Maximus Decimus Meridius (Russell Crowe) kuolee lopussa Colosseumilla Rooman puolesta. Ei siis ihme, että myös Jungner toivoisi itselleen kuolemaa, jolla olisi merkitys – kuten niillä palomiehillä, jotka menivät sammuttamaan Tšernobylin ydinvoimalaa.

"Kun on sairastanut syöpää, ei voi lahjoittaa elimiä. Se tie on suljettu", hän harmittelee.

On hieman yllättävää, että vakavista sairastumisista huolimatta Jungner ei ole tehnyt testamenttiaan. Eikä hän ole miettinyt hautapaikkaa tai valinnut kappeliin musiikkia – ne ovat suvun asioita.

Olettaisi myös, että syöpäkivut kokeneena Jungner ei haluaisi hidasta ja kivuliasta loppua.

"Ei mulla oikeastaan ole mitään sitäkään vastaan, koska jo nyt voi sanoa, että mulla on ollut huikean mahtava elämä tähän mennessä. Jos sitten siihen loppuun tulee kuukausi tai puoli vuotta jotain kestämättömiä kipuja, niin kyllä mä ne kestän. Ne kestää, koska tietää, että joskus ne loppuu. Voi ajatella, että se on hinta niistä kaikista mahtavista hetkistä."

Jungner sanoo, että hänen on vaikea hyväksyä eutanasiaa.

"Jos joku ihminen on vakaasti päättänyt, perustelluista syistä, että nyt riittää, niin sillä pitäisi olla mahdollisuus helppoon, avustettuun itsemurhaan. Mutta se on minulle vaikea pala, että eutanasia tehtäisiin muiden toimesta. Sen pitäisi olla potilaan omin toimin ja voimin tekemä päätös."

Helvetillisten kipujen keskellä ja morfiinipilvessä ajatustoiminta on alkeellista, hän muistuttaa.

"Jos haluaa sanoa jotain juhlallisia viimeisiä sanoja, ne kannattaa sanoa ennen kuin sairastuu. Kannattaa oikeastaan sanoa ne joka päivä, koska sairasvuoteella ajatuksenjuoksu on niin sumuista ja sekavaa, ettei sieltä pysty mitään kuolemattomia mietelauseita enää kaivelemaan."

Entä ellei olisi kipuja, ja pystyisit päättämään viimeiset sanasi. Mitkä ne olisivat?

"Mun viimeiset sanat olisi: elämää kannattaa rakastaa."

.

 

[markoj]

Olipa pitkä.

 

[markoj]

Ei mun mielestä mitenkään kovaa sanomaa.

 

[Knoukka]

Hyvä juttu. Jugnerilla on kyllä hyvä sekoitus idealismia ja pragmatismia tossa elämäkatsomuksessaan. Kovasti opittu. Mutta aika paha suoritus- ja sankarikeskeisyys tuossa kyllä häiritsi.

Kuolemasta oon lukenu kyllä paljon parempiakin haastatteluja.

 

[Mosse]

Ykköseltä tulee just juttua kaljupäisistä naisista (Alopeciaa sairastavat).

Siinä toinen kertoi, että työhaastattelussa oli jäänyt duuni saamatta 'valitun tyylin' takia. Ainoa mitä oli valinnut, oli se, ettei käyttänyt perukkia.

 

[Örfil]

Aihetta liipaten: menin yhden firman työhaastatteluun siilipäisenä. Sain paikan ja kun tulin ekaa päivää töihin, olin kalju.

Sädehoidot oli olleet jo päällä pari viikkoa ja kupolista oli jo nurmi lähtenyt.

Muistan mun pomon ilmeen kun nähtiin käytävällä ekana työpäivänä, mutta fiksuna miehenä se ei kysynyt yhtään mitään.
Huvittavinta oli kun puljassa oli yks mun opiskelukaveri (olemme molemmat todellakin aivan muun alan inssejä kuin IT puolen) niin se ei ekaks tuntenut mua kun mut esiteltiin sille.

Mutta yhtä hämmästyneitä oli kummatkin kun muutaman kuukauden päästä talvilomalta palasin (siili)tukka taas päässä kun hoidot oli ohi ja alkoi taas rairuoho pungeta esiin.

 

[Knoukka]

Toisenlainen näkökulma Jugnerin tapaukseen.

'Erikoishoito pelasti varmalta kuolemalta", julisti lööppi maanantaina. Iltapäivälehti jatkoi Helsingin Sanomissa julkaistua artikkelia Mikael Jungnerin mahdollisesta kuolemasta.

Kyse on siis kuolemasta, aiheesta, josta en tiedä mitään. Mutta eipä siitä tiedä kukaan muukaan. Ei tiedä varmalta kuolemalta pelastunut, eivätkä papit ja fyysikot, vaikka he yleensä uskovat tietävänsä asioista, joita ei ole todistettu, kuten Jumala ja Higgsin bosoni. Kuolema on niin pimeä tapaus, että jopa lääkärit ja juristit määrittelevät sen eri maissa eri tavalla.

Kun puhutaan kuolemasta, puhutaan uhasta, vaarasta, pelosta ja kaikkien niiden voittamisesta. Se on outoa, koska mikään ei ole niin varmaa kuin kuolema, onneksi.

On hyvä tietää jonain päivänä kuolevansa. Asiat, joilla on alku ja loppu, ovat jollain tavalla hahmotettavissa. On helpompaa jäädä määräaikaisesti lomautetuksi kuin toistaiseksi työttömäksi. Siksi kai jotkut pelkäävät eläkeaikaakin, se kun tuntuu lomalta, joka ei pääty koskaan – vaikka kuolema ratkaisee senkin.

Ne, jotka eivät kuole, kokevat ihmeparantumisen ja muuttuvat sankarillisiksi sairastajiksi. He antavat tärkeän toivon sairaille ja sairautta pelkääville, mutta asialla on muitakin puolia. Jungner ryhtyi Yleisradion toimitusjohtajaksi, kun lääkärit ennustivat hänelle pari kuukautta elinaikaa. Hän oli urheasti töissä, vaikka oksensi ja laski alleen. Myös muut johtajat ovat kertoneet syövästä ja sen rankoista hoidoista, kaikesta siitä kauheasta, jonka keskellä hoitivat päivittäin työtehtäviään.

Olin Ylessä töissä, kun julkisuudessa viihtyvä, omituisen kärsimätön uudistaja ilmestyi esimieheksemme. Nyt tiedän, miksi hänellä oli niin tolkuton kiire muuttaa kaikki työpaikallamme. Hän pelkäsi kuolevansa ja halusi jättää jäljen, leikkiä kuolematonta. Se oli melko rasittavaa 3 000 hengen työyhteisölle, niin empaattisia kuin yritimmekin vakavasti sairaalle pomollemme olla. Hän pöllytti koko Ylen päälle jauhoa ja sohi sinne tänne kauhakuormaimella, juuri niin kuin oli lapsena Summerhill-kasvatuksen myötä oppinut.

Se oli hienoa hänelle, mutta ei ehkä niin hienoa muille.

En osaa ylistää esimiestä, joka tekee sairaana työtä. Tällainen johtaja antaa alaisilleen huonon esimerkin, että sairaus ei ole este työnteolle, ei sitten koskaan. Sairaana työtä tekevä kuvittelee olevansa korvaamaton, ja se on osoitus huonosta arvostelukyvystä.

Kuolemaa ei voiteta, sairaus useinkin. Kuoleman voi kohdata vain kuolemalla, eikä suruakaan voi ennakoida.

Suru ja kuolema tulevat, kun osuvat kohdalle. Niitä saa pelätä ja niistä on hyvä puhua. Useimmiten kuoleman uhassa ei ole kyse omasta kuolemasta, vaan pelosta menettää joku itselle tärkeä. On vaikeaa luopua läheisistä, ja arjesta selviytyminen tuntuu ylivoimaiselta ilman jotakuta rakasta, joka äsken oli tässä.

Mutta me itse, me elämme kuollaksemme, eikä elämän tarkoitus ole tehdä jotain kuolematonta, vaan elää hyvä elämä. Kun kuolevilta kysytään, mitä he katuvat, he sanovat näin: Eniten kaduttaa, että en toteuttanut omia haaveitani. Lisäksi kadun, että en uskaltanut osoittaa tunteita, että en ollut enemmän ystävien kanssa ja että tein liikaa töitä.

Ellet kuole nyt, voit vielä korjata tilanteen.