Yuri Borzenokóv
Banned
- Liittynyt
- 3.7.2006
- Viestit
- 389
Terveydenhuolto on tässä maassa niitä harvoja instansseja, joilla on tietyin edellytyksin oikeus riistää ihmisen vapaus. Kaksi potilasjoukkoa pystyy lääkäri tarpeen vaatiessa määräämään hoitoon vastoin potilaan omaa tahtoa. Ensimmäinen ryhmä on potilaat, jotka kantavat vaarallista tarttuvaa sairautta. Esimerkiksi jos sairastat tartuntavaarallista tuberkuloosia, voi infektiolääkäri määrätä sinut yleisen edun nimissä hoidettavaksi kunnes olet terve. Toinen, huomattavasti tavallisempi, tällainen potilasryhmä on mielisairaat.
Henkilön saa toimittaa psykiatriseen sairaalaan kuka tahansa lääkäri hänen tahdostaan riippumatta lomakkeella M1, jonka edellytyksenä on mielisairauden epäily, potilas vaarallinen/haitallinen itselleen/muille ja psykiatrinen avohoito ei potilaan kohdalla ole toimiva ratkaisu. Tämä lomake, mikäli se psykiatrisessa sairaalassa hyväksytään, oikeuttaa pitämään ”tarkkailussa” 4 vrk, joka on pakkohoitoa vastaava tilanne.
Tämän jälkeen psykiatrisen sairaalan lääkäri, yleensä vastaanotto-osastolla toimiva osastolääkäri, tekee raportin tästä tarkkailuajasta M2-lomakkeelle. M2-lomakkeessa otetaan kantaa samoihin asioihin kuin M1-lomakkeessa ja lääkäri ehdottaa pakkohoitoa tai potilaan vapauttamista. M1 ja M2 lomakkeiden perusteella psykiatrisen sairaalan korkeimmassa asemassa oleva lääkäri tekee M3-lomakkeen, jossa hän päättää voidaanko potilas ottaa sairaalaan pakkohoitoon ja tehdäänkö niin. Tämän jälkeen potilas on käytännössä vanki, hänen poistumisensa sairaalasta voidaan estää, häntä voidaan lääkitä tai ruokkia väkisin. Hänet voidaan eristää tyhjään huoneeseen tai sitoa paikalleen, mikäli tietyt edellytykset täyttyvät. Potilaan oikeudet ovat valitusmahdollisuus korkeammille tahoille ja tietyin väliajoin tapahtuva uudelleenarviointi hänen tilastaan.
Oikeudet psykiatrisella sairaalalla ovat mielestäni melko laajat. Niiden käyttö on käytännössä kuitenkin hyvin harkitsevaa. Nykyisillä psykiatrisilla diagnooseilla saadaan lähes kenestä tahansa tehtyä mielisairas. Tästä diagnoosista on luultavimmin jonkinlaista haittaa hänelle itselleen tai muille. Ja jos lääkäri katsoo, että psykiatrinen sairaala hoitaa tätä tilaa tehokkaammin kuin avohoito, siinähän ne pakkohoidon kriteerit jo täyttyivätkin. Käytännössä kuitenkin tätä oikeutta käytetään kolmeen potilasryhmään: psykoottiset (todellisuudentaju hämärtynyt), sekavat (tietoisuus ympäristöstä kadonnut) ja itsetuhoiset/maaniset (varsinaisesti ei ole peruste, mutta tällöin lääketiede katsoo, että potilaan todellisuudentaju on hämärtynyt).
Usein omaiset soittelevat psykiatriseen sairaalaan ja ihmettelevät, miten on mahdollista että potilasta ei ole otettu pakkohoitoon. Syynä on hänen ilmiselvä haitallisuutensa ympäristölle: he häiriköivät läheisiään tai naapureitaan mielisairautensa takia. Lähtökohta terveydenhuollon mielestä kuitenkin on, että rikoksen tekeminen on oikeusjärjestelmän asia. Kenelle sitten kuuluvat rikoksia tekevät mielisairaat? Tällaisia ovat ennen kaikkea päihteiden käyttäjät ja persoonallisuushäiriöiset, esim. psykopaatit. Molempien ongelmana on, ettei lääketieteellä ole kovin kummoisia hoitoja kummallekaan. Oikeusjärjestelmän ongelma taas on, että sen keinot rajoittuvat näiden ihmisryhmien hillitsemisessä lähinnä eristämiseen. Toiseksi oikeusjärjestelmän keinot ehkäistä rikoksia ovat melko rajalliset, koska eristäminen yleensä edellyttää jo kovan rikoksen tekemistä.
Rikollisia tekevän yksilön oikeudet ovat yhteiskunnassamme melko hyvät. Jos jätät verosi maksamatta, olet oikeusjärjestelmän hampaissa hetkessä. Mutta tappouhkaus on oikeastaan lievempi rikos kuin parkkeeraaminen liian lähelle suojakäytävää. Tappouhkauksesta et tule rangaistusta saamaan, mutta parkkisakko sinulta tullaan perimään vaikka väkisin. Psykiatrisella järjestelmällä olisi oikeastaan melko hyvät keinot selvittää monien ihmisten alttius kovempien rikosten tekemiseen. Psykiatrilta vaatii kuitenkin melkoisesti munaa antaa varoittavia persoonallisuushäiriön diagnooseja, koska valitusmahdollisuus on olemassa ja harva jaksaa ruveta juristien kanssa tappelemaan. Toisekseen tällainen diagnoosi ei oikeuta yhteiskunnassamme mihinkään, vaikka se tarkoittaa yksilön olevan ympäristölleen hyvin haitallinen. Yksilön oikeudet ja yhteisön etu ovat vastakkain ja yksilön oikeudet voittavat, kun aikapommit kulkevat vapaana.
Henkilön saa toimittaa psykiatriseen sairaalaan kuka tahansa lääkäri hänen tahdostaan riippumatta lomakkeella M1, jonka edellytyksenä on mielisairauden epäily, potilas vaarallinen/haitallinen itselleen/muille ja psykiatrinen avohoito ei potilaan kohdalla ole toimiva ratkaisu. Tämä lomake, mikäli se psykiatrisessa sairaalassa hyväksytään, oikeuttaa pitämään ”tarkkailussa” 4 vrk, joka on pakkohoitoa vastaava tilanne.
Tämän jälkeen psykiatrisen sairaalan lääkäri, yleensä vastaanotto-osastolla toimiva osastolääkäri, tekee raportin tästä tarkkailuajasta M2-lomakkeelle. M2-lomakkeessa otetaan kantaa samoihin asioihin kuin M1-lomakkeessa ja lääkäri ehdottaa pakkohoitoa tai potilaan vapauttamista. M1 ja M2 lomakkeiden perusteella psykiatrisen sairaalan korkeimmassa asemassa oleva lääkäri tekee M3-lomakkeen, jossa hän päättää voidaanko potilas ottaa sairaalaan pakkohoitoon ja tehdäänkö niin. Tämän jälkeen potilas on käytännössä vanki, hänen poistumisensa sairaalasta voidaan estää, häntä voidaan lääkitä tai ruokkia väkisin. Hänet voidaan eristää tyhjään huoneeseen tai sitoa paikalleen, mikäli tietyt edellytykset täyttyvät. Potilaan oikeudet ovat valitusmahdollisuus korkeammille tahoille ja tietyin väliajoin tapahtuva uudelleenarviointi hänen tilastaan.
Oikeudet psykiatrisella sairaalalla ovat mielestäni melko laajat. Niiden käyttö on käytännössä kuitenkin hyvin harkitsevaa. Nykyisillä psykiatrisilla diagnooseilla saadaan lähes kenestä tahansa tehtyä mielisairas. Tästä diagnoosista on luultavimmin jonkinlaista haittaa hänelle itselleen tai muille. Ja jos lääkäri katsoo, että psykiatrinen sairaala hoitaa tätä tilaa tehokkaammin kuin avohoito, siinähän ne pakkohoidon kriteerit jo täyttyivätkin. Käytännössä kuitenkin tätä oikeutta käytetään kolmeen potilasryhmään: psykoottiset (todellisuudentaju hämärtynyt), sekavat (tietoisuus ympäristöstä kadonnut) ja itsetuhoiset/maaniset (varsinaisesti ei ole peruste, mutta tällöin lääketiede katsoo, että potilaan todellisuudentaju on hämärtynyt).
Usein omaiset soittelevat psykiatriseen sairaalaan ja ihmettelevät, miten on mahdollista että potilasta ei ole otettu pakkohoitoon. Syynä on hänen ilmiselvä haitallisuutensa ympäristölle: he häiriköivät läheisiään tai naapureitaan mielisairautensa takia. Lähtökohta terveydenhuollon mielestä kuitenkin on, että rikoksen tekeminen on oikeusjärjestelmän asia. Kenelle sitten kuuluvat rikoksia tekevät mielisairaat? Tällaisia ovat ennen kaikkea päihteiden käyttäjät ja persoonallisuushäiriöiset, esim. psykopaatit. Molempien ongelmana on, ettei lääketieteellä ole kovin kummoisia hoitoja kummallekaan. Oikeusjärjestelmän ongelma taas on, että sen keinot rajoittuvat näiden ihmisryhmien hillitsemisessä lähinnä eristämiseen. Toiseksi oikeusjärjestelmän keinot ehkäistä rikoksia ovat melko rajalliset, koska eristäminen yleensä edellyttää jo kovan rikoksen tekemistä.
Rikollisia tekevän yksilön oikeudet ovat yhteiskunnassamme melko hyvät. Jos jätät verosi maksamatta, olet oikeusjärjestelmän hampaissa hetkessä. Mutta tappouhkaus on oikeastaan lievempi rikos kuin parkkeeraaminen liian lähelle suojakäytävää. Tappouhkauksesta et tule rangaistusta saamaan, mutta parkkisakko sinulta tullaan perimään vaikka väkisin. Psykiatrisella järjestelmällä olisi oikeastaan melko hyvät keinot selvittää monien ihmisten alttius kovempien rikosten tekemiseen. Psykiatrilta vaatii kuitenkin melkoisesti munaa antaa varoittavia persoonallisuushäiriön diagnooseja, koska valitusmahdollisuus on olemassa ja harva jaksaa ruveta juristien kanssa tappelemaan. Toisekseen tällainen diagnoosi ei oikeuta yhteiskunnassamme mihinkään, vaikka se tarkoittaa yksilön olevan ympäristölleen hyvin haitallinen. Yksilön oikeudet ja yhteisön etu ovat vastakkain ja yksilön oikeudet voittavat, kun aikapommit kulkevat vapaana.