Bobakki
@f1hog
Onnen vaikutus urheilussa, varsinkin F1:n kaltaisessa välinelajissa on kiinnostanut ainakin minua jo pitkään. Karrikoidusti joskus vaikuttaa siltä, että lahjakkuudesta riippumatta eräät tekevät töitä käsittämättömän määrän, mutteivät silti saa minkäänlaisia saavutuksia aikaan, kun taas toiset taas tulevat valmiiksi katettuun pöytään, voittavat viisi maailmanmestaruutta ja kehtaavat vielä ilmoittaa, että pitävät luistonestosta.
Michael Schumacherin F1-uran alun tuntevat varmaan kaikki. Jordanin Bertrand Gachot sai epäonnisen liikenneonnettomuuden jälkiselvittelyn seurauksena kuuden kuukauden linnatuomion ja pakotti Jordanin kuskinhakuun Span kisaa ajatellen. Tämä jo sinällään oli varsin erikoinen sattuma, mutta ehkä suurempi onni oli sattunut Schumacherin kohdalle managerinvalintaa tehtäessä. Willi Weber lienee tämän hetken tunnetuin managerinimi, eikä ihan syyttä: tarina kertoo, että Eddie Jordanin tiedustellessa Weberiltä Schumin ajokokemuksesta Spassa, oli tämä tokaissut ”Mitäs luulisit? Hän on syntynyt 80 kilometrin päässä täältä!”
Todellisuudessa Schumacher ei ollut ajanut Spassa metriäkään ennen F1-debyyttiään.
Toisaalta tätä taustaa vasten olivat myös Schumacherin saavutukset ensimmäisessä kilpailussaan, tai pikemminkin sen aika-ajoissa, suorastaan uskomattomia. Omaamatta kokemusta sen kummemmin radasta kuin autostakaan Schumi ajeli seiskaruutuun ja löi esimerkiksi aiemmin samana vuonna tapahtuneen Häkkisen sinällään mainion debyytinkin varsin komeasti yllätyksellisyydellään ja varsinkin tuloksellaan. Vaikka Schumacher kokemattomuuttaan polttikin Jordanin kytkimen heti startissa, ei varikolla mistään muusta seuraavina kahtena viikkona puhuttu. Tähän liittyy myös rouva Fortunan seuraava esiintulo, tällä kertaa Bernard Ecclestonen muodossa. Kaikkihan tietävät, että Monzan kilpailuun mennessä Benetton korvasi varsin tylysti Roberto Morenon Schumacherilla. Tämä ei kuitenkaan ollut niinkään Flavion tai Tom Walkinshaw’n ajatus, vaan Ecclestonen - itse asiassa Flavio ei olisi halunnut rikkoa Morenon sopimusta ja Walkinshaw olisi halunnut kaljun brasilialaisen tilalle oman suosikkinsa (Brundle). Bernie kuitenkin ylipuhui Benetton-johdon.
Bernien motiivit Schumin puhumiselle huipputalliin olivat selvät: Stefan Bellofin jälkeen ei varteenotettavaa saksalaiskuljettajaa oltu nähty, ja koko maa oli varsin mustaa aluetta formuloiden suhteen. Oli siis lajin kannalta ensiarvoisen tärkeää, että saksalaiset saivat sarjaan varteenotettavan kuskin.
Varsin todennäköisesti Schumacher olisi debytoinut ykkösissä ilman vuoden 1991 lopun tapahtumiakin, mutta Michaelin urakehitystä on mielenkiintoista verrata siihen, millaisiksi kahden muun Mercedes-junioritallin kuljettajan urat muotoutuivat. Karl Wendlinger aloitti vuoden 1991 lopulla pohjasakkaa olleessa Leyton House/March-tallissa ja Heinz-Harald Frentzen joutui Japanin kierrokselle ennen kuin portit kuninkuusluokkaan aukenivat ’94. Wendlinger ei onnettomuutensa takia ikinä noussut huipputalliin ja Frentzenilläkin siihen meni kolme vuotta. Ja molempia sentään pidettiin ’90-luvun alussa jopa Schumacheria nopeampina kuljettajina...
Vuonna 1992 menikin Schumin takia sekaisin ensin Benetton ja sitten Saksa. Hieno kausi kulminoitui ensimmäiseen voittoon Spassa ja Ayrton Sennan lyömiseen pistetilastossa. Jatkonhan kaikki formulafanit varmaan tuntevatkin. Päästiinkö tähän kaikkeen sitten tuurilla? Ei tietenkään. Wunderkind Hürt-Helmuhleimista tarttui tilaisuuteensa kaksin käsin ja kapitalisoi sen lähes parhaalla mahdollisella tavalla.
Hieman toisenlaisen uran lähestulkoon vastaavista lähtökohdista sai aikaan Ricardo Zunino.
Vuonna 1979 ilmoitti Niki Lauda tallipäällikölleen Bernie Ecclestonelle kesken Kanadan GP:n harjoitusten lopettavansa uransa. Heti. Lauda pyörsi päätöksensä muutamia vuosia myöhemmin, mutta se ei silloista Brabham-johtajaa auttanut: toiseen autoon piti löytää kuljettaja. Lopulta Ecclestone näki ainoaksi mahdollisuudekseen etsiä radalta F1-kuskiksi kykeneviä kenttäkuulutuksen avulla!
Montrealissa katsojan osassa ollut Zunino tarttui tilaisuuteen. Ricardo ei ollut täysi ummikko auton ratissa, itse asiassa hän oli ajanut F2:sta edelliset kolme vuotta heikohkolla menestyksellä ja olipa suunnitteilla ollut jopa F1-osallistuminen Zuninon kotikilpailuun Argentiinassa. Suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Vaan koska Ecclestone oli vailla vaihtoehtoja, ajoi Zunino Nelson Piquet’n tallikaverina aika-ajoissa!
Vailla minkäänlaista kokemusta autoon istuneen Zuninon odotettiin floppaavan täysin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, Brabham numero viisi löytyi 19. ruudusta vain 3.9 s paalumies Alan Jonesin perässä. Lähtökohdat huomioonottaen hieno saavutus. Kilpailussa Zunino oli seitsemäs, vain varikkokäynnillä ilmennyt vaihteistovika esti hänen matkansa pisteille. Kauden viimeisessä kilpailussa Zunino oli aika-ajojen yhdeksäs, eikä pyörähdykseen päättynyt heikko kilpailuesityskään painanut, vaan Ecclestone kiinnitti Zuninon yllättäen Piquet’n pariksi vuodelle 1980.
Mitä sitten tapahtui? Ei oikeastaan mitään. Zunino oli tasaisen hidas alkukauden 1980 ja karsiutuminen Monacossa johti lopulta Zuninon Brabham-uran päättymiseen. Vielä 1981 Tyrrell ajatti häntä kahdessa kilpailussa, kunnes Michele Alboreto peri paikan. Zunino taas katosi moottoriurheilupiireistä vähin äänin.
Hyvästä tuuristakaan ei ole siis kummempaa hyötyä ilman lahjoja. Schumacherin onnenpotkun kaltaisia sattumia on tapahtunut aiemmin ja tuon jälkeenkin, viimeisimpänä esimerkkinä Jenson Buttonin nousu Williamsille. Suurin osa näistä tähdenlennoista on viimeistään muutaman kauden jälkeen kadonnut jälkiä jättämättä.
Toisaalta huipulle nouseminen ilman jonkinasteista tuuria on vaikeaa, vaikka kykyjäkin olisi. Nykykuskeista lähinnä Fisichellan ja Trullin kohtaloksi on jäänyt ikuisen häviäjän asema, vaikka molemmat ovat jo ensimmäisissä F1-esiintymisissään kohtuullisella kalustolla saaneet aikaan varsin vakuuttavia tuloksia. Fisichellalla on jopa eniten kakkossijoja ilman voittoa kuninkuusluokan historiassa. Historia tuntee kuitenkin vielä korkeammallekin povattuja nimiä, joilta viimeinen läpimurto jäi tekemättä pitkästä urasta huolimatta. Jean Alesi ja Chris Amon ovat näistä surullisen hahmon ritareista eräitä tunnetuimpia.
Näitä kahta kovan onnen soturia yhdisti ainakin yksi asia: molemmat olivat aina väärässä paikassa väärään aikaan. Alesin valinta mennä lamaan ajautuneelle Ferrarille parissa vuodessa MM-voittajaksi kypsyneen Williamsin sijaan lienee kaikille tuttu, Amonin ura taas oli tyssätä heti alkuunsa tallipäällikön kuoleman ja siitä tiimille koituneiden ongelmien johdosta, varmana pidetty moottorisopimus kaatui ja tiimin kilpailukyky laski.
Aina ei hyvä kalustokaan riitä, sekä Amon että Alesi pääsivät myös ajamaan kilpailukykyisilläkin autoilla. Parhaana voitottomana GP-kuljettajana kautta aikain pidetty uusiseelantilainen sai käyttöönsä voittoihin kykenevän rassin ensin Ferrarilla ja sitten Marchilla, mutta täysin järjenvastaisesti Amon ei ikinä voittanut. Lukuisista johtopaikalla ilmenneistä teknisistä vioista voisi mainita ainakin visiirin irtoamisen kaikkien aikojen tiukimpana maaliintulona historiaan jääneessä Monzan kilpailussa ’71, rengasrikon Clermont-Ferrandissa ’72 ja lähdössä pettäneen kytkimen myötä lopulta 17 kierrosta ennen maalia tenän tehneen vaihdelaatikon Kanadassa 1968. Ferrarilla ajaessaan Amonille merkattiin jopa kolme peräkkäistä paalupaikkaa - muttei voittoa!
Alesin uran alku oli varsin paljon Amonin vastaavaa silotellumpi; hienojen Tyrrell-näyttöjen ansiosta huipputallit suorastaan kilpailivat hänestä. Onni, tai sen puute, astuikin sitten kuvaan Ferrarilla. Sisilian kasvatin tehtäväksi jäi kokea Maranellon tähän asti pahin lama – kun tilanne viimein alkoi helpottaa, sai Tifosojen suosikki väistyä. Benettonilla taas Schumacherin lumoissa edelleen ollut henkilökunta teki sekä Alesin että Gerhard Bergerin olon vaikeaksi. Ainoan voittonsa Alesi sen sijaan sai, erikoista kyllä, onnen saattelemana, kun hannuhanhi Schumacherin auton elektroniikka sekosi Kanadassa 1995. Monista mahdollisuuksista huolimatta tämä jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi kun rouva Fortuna suostui edes vilkaisemaan Jeaniin päin. Alesi, kuten myös Amon, lopetti uransa keskitason talleissa taistellen.
Lahjoista menestymättömyys ei kuitenkaan voinut olla kiinni. Kumpikin ehti moneen otteeseen näyttää, että oikeana päivänä kukaan ei kyennyt heidän tasolleen. Alesin ajo vuoden 1990 Phoenixissä, jossa hän piti kärkipaikkaa kilpailun puoleenväliin asti alitehoisella Tyrrellillä ohitettuaan paalumies Bergerin ensimmäisessä mutkassa tai samana vuonna Monacossa, jossa toisena maaliin tullut ranskalainen jäi vain sekunnin voittoon ajaneesta Sennasta olivat suorituksia, joihin harva mestarikaan olisi pystynyt. Amonin parhaat näytöt tulivat edellämainituissa kilpailuissa, joissa epäonni vei voiton: jokaista näistä kilpailuista Amon hallitsi varsin vakuuttavasti, vuoden ’71 Monzassa hän oli tehnyt jo selvän eron ennätyksen tehneeseen viiden auton ryppääseen ennen ongelmiaan - kova saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka hankalaa tuollaisessa tilanteessa joukosta irtautuminen slipstream-kisassa on.
Loppuyhteenvetona on siis todettava, että paitsi lahjakkuudella, myös tähtien asennolla on vaikutuksensa formulauran lopputulokseen. Esimerkiksi minulle väitettiin taannoin, että K. Räikkönen olisi joka tapauksessa nostettu nopeasti formuloiden kuninkuusluokkaan "kun se on niin lahjakas". Entäpä jos Kimi ei olisi ikinä saanutkaan paikkaa Manor Motorsportilta heikon ensiesiintymisensä formula Renaultissa jälkeen? Olisiko kukaan kuullutkaan Kimi R:stä?
<small>[ 04-04-2003, 02:16: Message edited by: Bobakki ]</small>
Michael Schumacherin F1-uran alun tuntevat varmaan kaikki. Jordanin Bertrand Gachot sai epäonnisen liikenneonnettomuuden jälkiselvittelyn seurauksena kuuden kuukauden linnatuomion ja pakotti Jordanin kuskinhakuun Span kisaa ajatellen. Tämä jo sinällään oli varsin erikoinen sattuma, mutta ehkä suurempi onni oli sattunut Schumacherin kohdalle managerinvalintaa tehtäessä. Willi Weber lienee tämän hetken tunnetuin managerinimi, eikä ihan syyttä: tarina kertoo, että Eddie Jordanin tiedustellessa Weberiltä Schumin ajokokemuksesta Spassa, oli tämä tokaissut ”Mitäs luulisit? Hän on syntynyt 80 kilometrin päässä täältä!”
Todellisuudessa Schumacher ei ollut ajanut Spassa metriäkään ennen F1-debyyttiään.
Toisaalta tätä taustaa vasten olivat myös Schumacherin saavutukset ensimmäisessä kilpailussaan, tai pikemminkin sen aika-ajoissa, suorastaan uskomattomia. Omaamatta kokemusta sen kummemmin radasta kuin autostakaan Schumi ajeli seiskaruutuun ja löi esimerkiksi aiemmin samana vuonna tapahtuneen Häkkisen sinällään mainion debyytinkin varsin komeasti yllätyksellisyydellään ja varsinkin tuloksellaan. Vaikka Schumacher kokemattomuuttaan polttikin Jordanin kytkimen heti startissa, ei varikolla mistään muusta seuraavina kahtena viikkona puhuttu. Tähän liittyy myös rouva Fortunan seuraava esiintulo, tällä kertaa Bernard Ecclestonen muodossa. Kaikkihan tietävät, että Monzan kilpailuun mennessä Benetton korvasi varsin tylysti Roberto Morenon Schumacherilla. Tämä ei kuitenkaan ollut niinkään Flavion tai Tom Walkinshaw’n ajatus, vaan Ecclestonen - itse asiassa Flavio ei olisi halunnut rikkoa Morenon sopimusta ja Walkinshaw olisi halunnut kaljun brasilialaisen tilalle oman suosikkinsa (Brundle). Bernie kuitenkin ylipuhui Benetton-johdon.
Bernien motiivit Schumin puhumiselle huipputalliin olivat selvät: Stefan Bellofin jälkeen ei varteenotettavaa saksalaiskuljettajaa oltu nähty, ja koko maa oli varsin mustaa aluetta formuloiden suhteen. Oli siis lajin kannalta ensiarvoisen tärkeää, että saksalaiset saivat sarjaan varteenotettavan kuskin.
Varsin todennäköisesti Schumacher olisi debytoinut ykkösissä ilman vuoden 1991 lopun tapahtumiakin, mutta Michaelin urakehitystä on mielenkiintoista verrata siihen, millaisiksi kahden muun Mercedes-junioritallin kuljettajan urat muotoutuivat. Karl Wendlinger aloitti vuoden 1991 lopulla pohjasakkaa olleessa Leyton House/March-tallissa ja Heinz-Harald Frentzen joutui Japanin kierrokselle ennen kuin portit kuninkuusluokkaan aukenivat ’94. Wendlinger ei onnettomuutensa takia ikinä noussut huipputalliin ja Frentzenilläkin siihen meni kolme vuotta. Ja molempia sentään pidettiin ’90-luvun alussa jopa Schumacheria nopeampina kuljettajina...
Vuonna 1992 menikin Schumin takia sekaisin ensin Benetton ja sitten Saksa. Hieno kausi kulminoitui ensimmäiseen voittoon Spassa ja Ayrton Sennan lyömiseen pistetilastossa. Jatkonhan kaikki formulafanit varmaan tuntevatkin. Päästiinkö tähän kaikkeen sitten tuurilla? Ei tietenkään. Wunderkind Hürt-Helmuhleimista tarttui tilaisuuteensa kaksin käsin ja kapitalisoi sen lähes parhaalla mahdollisella tavalla.
Hieman toisenlaisen uran lähestulkoon vastaavista lähtökohdista sai aikaan Ricardo Zunino.
Vuonna 1979 ilmoitti Niki Lauda tallipäällikölleen Bernie Ecclestonelle kesken Kanadan GP:n harjoitusten lopettavansa uransa. Heti. Lauda pyörsi päätöksensä muutamia vuosia myöhemmin, mutta se ei silloista Brabham-johtajaa auttanut: toiseen autoon piti löytää kuljettaja. Lopulta Ecclestone näki ainoaksi mahdollisuudekseen etsiä radalta F1-kuskiksi kykeneviä kenttäkuulutuksen avulla!
Montrealissa katsojan osassa ollut Zunino tarttui tilaisuuteen. Ricardo ei ollut täysi ummikko auton ratissa, itse asiassa hän oli ajanut F2:sta edelliset kolme vuotta heikohkolla menestyksellä ja olipa suunnitteilla ollut jopa F1-osallistuminen Zuninon kotikilpailuun Argentiinassa. Suunnitelma ei kuitenkaan koskaan toteutunut. Vaan koska Ecclestone oli vailla vaihtoehtoja, ajoi Zunino Nelson Piquet’n tallikaverina aika-ajoissa!
Vailla minkäänlaista kokemusta autoon istuneen Zuninon odotettiin floppaavan täysin. Näin ei kuitenkaan tapahtunut, Brabham numero viisi löytyi 19. ruudusta vain 3.9 s paalumies Alan Jonesin perässä. Lähtökohdat huomioonottaen hieno saavutus. Kilpailussa Zunino oli seitsemäs, vain varikkokäynnillä ilmennyt vaihteistovika esti hänen matkansa pisteille. Kauden viimeisessä kilpailussa Zunino oli aika-ajojen yhdeksäs, eikä pyörähdykseen päättynyt heikko kilpailuesityskään painanut, vaan Ecclestone kiinnitti Zuninon yllättäen Piquet’n pariksi vuodelle 1980.
Mitä sitten tapahtui? Ei oikeastaan mitään. Zunino oli tasaisen hidas alkukauden 1980 ja karsiutuminen Monacossa johti lopulta Zuninon Brabham-uran päättymiseen. Vielä 1981 Tyrrell ajatti häntä kahdessa kilpailussa, kunnes Michele Alboreto peri paikan. Zunino taas katosi moottoriurheilupiireistä vähin äänin.
Hyvästä tuuristakaan ei ole siis kummempaa hyötyä ilman lahjoja. Schumacherin onnenpotkun kaltaisia sattumia on tapahtunut aiemmin ja tuon jälkeenkin, viimeisimpänä esimerkkinä Jenson Buttonin nousu Williamsille. Suurin osa näistä tähdenlennoista on viimeistään muutaman kauden jälkeen kadonnut jälkiä jättämättä.
Toisaalta huipulle nouseminen ilman jonkinasteista tuuria on vaikeaa, vaikka kykyjäkin olisi. Nykykuskeista lähinnä Fisichellan ja Trullin kohtaloksi on jäänyt ikuisen häviäjän asema, vaikka molemmat ovat jo ensimmäisissä F1-esiintymisissään kohtuullisella kalustolla saaneet aikaan varsin vakuuttavia tuloksia. Fisichellalla on jopa eniten kakkossijoja ilman voittoa kuninkuusluokan historiassa. Historia tuntee kuitenkin vielä korkeammallekin povattuja nimiä, joilta viimeinen läpimurto jäi tekemättä pitkästä urasta huolimatta. Jean Alesi ja Chris Amon ovat näistä surullisen hahmon ritareista eräitä tunnetuimpia.
Näitä kahta kovan onnen soturia yhdisti ainakin yksi asia: molemmat olivat aina väärässä paikassa väärään aikaan. Alesin valinta mennä lamaan ajautuneelle Ferrarille parissa vuodessa MM-voittajaksi kypsyneen Williamsin sijaan lienee kaikille tuttu, Amonin ura taas oli tyssätä heti alkuunsa tallipäällikön kuoleman ja siitä tiimille koituneiden ongelmien johdosta, varmana pidetty moottorisopimus kaatui ja tiimin kilpailukyky laski.
Aina ei hyvä kalustokaan riitä, sekä Amon että Alesi pääsivät myös ajamaan kilpailukykyisilläkin autoilla. Parhaana voitottomana GP-kuljettajana kautta aikain pidetty uusiseelantilainen sai käyttöönsä voittoihin kykenevän rassin ensin Ferrarilla ja sitten Marchilla, mutta täysin järjenvastaisesti Amon ei ikinä voittanut. Lukuisista johtopaikalla ilmenneistä teknisistä vioista voisi mainita ainakin visiirin irtoamisen kaikkien aikojen tiukimpana maaliintulona historiaan jääneessä Monzan kilpailussa ’71, rengasrikon Clermont-Ferrandissa ’72 ja lähdössä pettäneen kytkimen myötä lopulta 17 kierrosta ennen maalia tenän tehneen vaihdelaatikon Kanadassa 1968. Ferrarilla ajaessaan Amonille merkattiin jopa kolme peräkkäistä paalupaikkaa - muttei voittoa!
Alesin uran alku oli varsin paljon Amonin vastaavaa silotellumpi; hienojen Tyrrell-näyttöjen ansiosta huipputallit suorastaan kilpailivat hänestä. Onni, tai sen puute, astuikin sitten kuvaan Ferrarilla. Sisilian kasvatin tehtäväksi jäi kokea Maranellon tähän asti pahin lama – kun tilanne viimein alkoi helpottaa, sai Tifosojen suosikki väistyä. Benettonilla taas Schumacherin lumoissa edelleen ollut henkilökunta teki sekä Alesin että Gerhard Bergerin olon vaikeaksi. Ainoan voittonsa Alesi sen sijaan sai, erikoista kyllä, onnen saattelemana, kun hannuhanhi Schumacherin auton elektroniikka sekosi Kanadassa 1995. Monista mahdollisuuksista huolimatta tämä jäi kuitenkin ainoaksi kerraksi kun rouva Fortuna suostui edes vilkaisemaan Jeaniin päin. Alesi, kuten myös Amon, lopetti uransa keskitason talleissa taistellen.
Lahjoista menestymättömyys ei kuitenkaan voinut olla kiinni. Kumpikin ehti moneen otteeseen näyttää, että oikeana päivänä kukaan ei kyennyt heidän tasolleen. Alesin ajo vuoden 1990 Phoenixissä, jossa hän piti kärkipaikkaa kilpailun puoleenväliin asti alitehoisella Tyrrellillä ohitettuaan paalumies Bergerin ensimmäisessä mutkassa tai samana vuonna Monacossa, jossa toisena maaliin tullut ranskalainen jäi vain sekunnin voittoon ajaneesta Sennasta olivat suorituksia, joihin harva mestarikaan olisi pystynyt. Amonin parhaat näytöt tulivat edellämainituissa kilpailuissa, joissa epäonni vei voiton: jokaista näistä kilpailuista Amon hallitsi varsin vakuuttavasti, vuoden ’71 Monzassa hän oli tehnyt jo selvän eron ennätyksen tehneeseen viiden auton ryppääseen ennen ongelmiaan - kova saavutus, kun otetaan huomioon, kuinka hankalaa tuollaisessa tilanteessa joukosta irtautuminen slipstream-kisassa on.
Loppuyhteenvetona on siis todettava, että paitsi lahjakkuudella, myös tähtien asennolla on vaikutuksensa formulauran lopputulokseen. Esimerkiksi minulle väitettiin taannoin, että K. Räikkönen olisi joka tapauksessa nostettu nopeasti formuloiden kuninkuusluokkaan "kun se on niin lahjakas". Entäpä jos Kimi ei olisi ikinä saanutkaan paikkaa Manor Motorsportilta heikon ensiesiintymisensä formula Renaultissa jälkeen? Olisiko kukaan kuullutkaan Kimi R:stä?
<small>[ 04-04-2003, 02:16: Message edited by: Bobakki ]</small>
