pmv
Well-known member
Lukiessani noita muita topikkeja, tuli mieleen, että tämä kisa on monella tapaa keskeisessä asemassa omassa f1-faniudessani. Kuitenkin se oli kisana ja kisaviikonloppunakin varsin merkittävä. Ei ollut ihme, että tuollaisen kilpailun jälkeen addiktoitui f1:een.
Tuolla kaudella f1:ssä oli valtava määrä osallistujia. Varikolla oli kisaan pyrkimässä yhteensä 39 autoa, mikä on jättimäinen määrä. Tuolloin käytettiin esikarsintaa, jossa 9 "huonointa" karsivat perjantaina klo. 8-9 pääsystä itse aika-ajoihin. Koska tiimien taso oli paikoin aika heikko, tapahtui kuskivaihdoksia yhtenään.
Tähän kisaan kuitenkin vaihdoksia oli eri syistä uskomaton määrä. Ensinnäkkin alkukauden Benettonin ratissa ajanut Johnny Herbert pullautettiin tiimistä ulos vaihtelevien suoritusten takia. Edelliskauden lopussa vakavasti loukkaantunut Herbert ei ollut kuntoutunut riittävästi ja kaksi pistesijaa eivät vakuuttaneet Benettonin silloista johtoa. Tilalle piti ottaa toinen kuski. Koska Tyrrell oli saanut sponsorisopimuksen Camelin kanssa, halusi tiimissä mainiosti ajanut Michele Alboreto lähteä. Alboreto oli lojaali pitkäaikaiselle tukijalleen, Marloborolle ja italialainen ei halunnut luopua vanhasta tukijastaan. Michelen tarkoitus oli hypätä sitten Benettonin toiseen autoon, mutta ilmeisesti tämä kariutui tuntemattomasta syystä. Benetton palkkasi sitten testikuskina kunnostautuneen Emmanuelle Pirron.
Tyrrellin vapaaksi jääneelle paikalle nousi sitten Jean Alesi. Alesi oli ajanut Eddie Jordanille f3000 sarjaa ja heillä oli yhteinen sponsori. Tyrrell uskoi Eddien vakuutukset Alesin kyvyistä. Muutokset eivät jääneet tähän. Derek Wwarwick oli loukannut olkapäänsä karting-tapahtumassa ja Arrowsin toiseen autoon piti saada tuuraaja. Se löytyi samasta osoitteesta kuin Tyrrelillä. Martin Donnely oli Alesin tallitoveri Jordanin f3000 tiimissä ja oli sopiva mies Arrowsille.
Ja vielä lisää. Yannick Dalmas korvattiin Larousse-Lamborghinillä. Dalmas oli sairastunut legioonalaistautiin eikä hän ollut kuntoutunut vielä tästä. Niinpä Gerard otti tiimiinsä toiseksi kuskiksi Eric Bernardin.
Tuolloin Ranskan GP ajettiin Paul Riccardin lyhyellä ja nopealla radalla. Tuohon aikaan Euroopan kesäkauden radat muodostuivat poikkeuksetta nopeista radoista joilla vaadittiin paljon tehoa. Koska Hondan moottori oli ylivoimaisesti tehokkain, kisaan lähti suosikkinan McLaren-Honda kaksikko Alain Prost-Ayrton Senna. Prost oli hienoinen ennakkosuosikki, koska Alainia pidettiin vahvana kotikentällä. Alain saavuttikin aika-ajoissa paalun, kuten edellisvuonna. Tosin jälkeenpäin on ilmennyt, että Prostin suoritustason parantuminen Ranskassa ei johtunut suinkaan "kotikenttäedusta", vaan siitä, että hän sai näihin kisoihin mieleisensä koneen Hondalta.
Sinänsä kuskien taso oli todella hyvä tuohon aikaa. Valitettavasti autot olivat paikoin jopa säälittävän huonoja. Jotenkin esikarsinnankin kovuutta kuvastaa se, että sinne jäi melkoisen nimekkäitäkin kuskeja. Martin Brundle, Nicola Larini, Bernd Schneider, Wolker Weidler ja Joachim Winckelhock olivat kaikki ihan kovan luokan rattimiehiä. Esikarsinnan kovuudesta kertoo sekin, että siitä jatkoon menneet olivat aika-ajoissa todella korkekalla. Esim Onyxit olivat 11. ja 13.
Esikarsintaan jäi siis Schneiderin ohjastama Zakspeed-Yamaha yhdessä Aguri Suzukin kanssa. Yamahan luotettavuus oli naurettavalla tasolla tuona vuonna ja täytyykin ihmetellä miten melkoisen kuumaverisenä hemmona tunnettu tallipäällikkö Peter Zakowski selvisi kaudesta. Periaatteessa tiimillä oli hyvät edellytykset. Yamahan moottori oli ns. tehdasmoottori, kun vain McLarenilla, Williamsilla, Ferrarilla ja Lolalla oli tehdaskoneet, muut ajoivat Juddin ja Cosworthin asiakasmoottoreilla. Suunnittelijana oli Gustav Brunner ja sponsorirahaa tuli Westin kautta. Schneider pääsi vain kahdesti esikarsinnasta läpi. Suzuki jäi joka kerta esikarsintaan.
Itse aika-ajoissakin karsiutui neljä kuskia, eivätkä hekään mitään kovin nimettömiä hemmoja olleet. Andrea de Cesaris, Roberto Moreno ja Christian Danner ovat kaikki armottoman nopeita kuskeja. Neljäs karsiutuja oli Minardin Luis Sala, mutta pienistä eroista kertoo se, että Sala oli viikon päästä ajetussa Britannian kisassa pisteillä yhdessä Pierluigi Martinin kanssa(Sanomattakin on selvää, että Martini oli Minardin toinen kuski tuolloin)
Kisan startti oli näyttävä, kun Mauricio Gugelmin yritti ensimmäisessä mutkassa tukkia paikkaan jota ei ollut. Brasilialaisen Leyton House lensi komeasti Mansellin auton yli ja teki voltin. Startti otettiin uusiksi.
Koska Ferrarilla oltiin kärsitty koko kauden uudesta vaihdelaatikosta, oli Mansellin tallitoveri joutunut ottamaan vara-auton kisaan. Onneksi Ferrarin mekaanikot olivat kuitenkin ruvenneet korjaamaan Bergerin kisa-autoa kuntoon, jos sitä tarvittaisiin. Kuinka ollakkaan Mansell tarvi toiseen lähtöön auton, joka nyt siis oli Bergerin kisa-auto. Ferrarilta meni kuitenkin sen verran myöhään auton saattamiseksi Mansellille sopivaksi, että hän joutui starttaamaan varikolta uusintalähtöön.
Uusintastartissa Sennan autosta petti voimansiirto ja brasilialaisen kisa jäi siihen paikkaan. Prost karkasikin sitten helponoloisesti. Vaikka voitosta ei taisteltukkaan, oli kisa muuten mitä mainioin. Perässä seurannut Berger joutui jättämään leikin kesken vaihteistovian takia. Bergerin ensimmäinen maaliinpääsy tuolla kaudella tulisi uskomattomasti tapahtumaan vasta Monzassa, kauden 11. kisassa!
Mansellkin oli keskeyttänyt kauden kaikki kisat ensimmäistä Rion kisaa lukuunottamatta. Mansell oli kuitenkin Paul Riccardilla aivan uskomattomalla menopäällä. Lähdettyään varikolta, alkoi Mansellille tyypillinen uskomaton yritys. Mies nous pikkuhiljaa kohti kärkeä. Maalissa Nigel oli sitten toisena, tosin kaukana Alainin takana.
Hyvässä vauhdissa oli myös Leyton Housen autot. Capelli oli hetken aikaa toisena ja alkuhässäkän aiheuttantu Gugelmin taisi tehdä nopeimman kierroksen kisassa. Leyton Housen suunnittelijana oli tuolloin Adrian Nevey, jonka autot toimivat yleensä hyvin nopeilla ja tasaisilla radoilla. Tämä oli sinänsä varsin erikoista, sillä tallin käyttämät Juddin moottorit olivat varsin alitehoisia. Neveyllä oli aerodynamiikka jo tuolloin hyvin hallussa.
Kisassa mukana olleet tulokaskuljettajat olivat myös valopilkkuja. Jean Alesi päätyi kisassa neljänneksi ja ajoi välillä peräti toisena. Alesi oli tehnyt itsestään yhdessä päivässä tähtikuljettajan. Aika-ajoissa Jean oli vielä hieman hukassa, hän oli aika-ajoissa debytoijista heikoimmalla sijalla. Sinänsä Tyrreliltä voitiin odottaa hyvää suoritusta, sillä Alboreto oli ajanut aikaisemmissa kisoissa kolmanneksi. Tuossa Tyrrellissä oli nähtävissä uutta muotoilua. Harvey Postlethwaiten suunnittelemassa autossa keula oli korotettu. Tämä trendi tulisi valtaamaan alaa seuraavien vuosien aikana.
Eric Bernard ajoi myös mainiosti, nousten hetkeksi jopa pisteille, kunnes tekniikka petti. Lamborghinin kone oli varsin äänekäs ja jonkin sortin etu muihin v8 koneisiin nähden. Valitettavasti se oli aina älyttömän epäluotettava, eikä Renaultin entinen tallipäällikkö ja urheiluauto-legenda Gerard Larousse juuri voinut nauttia oman tiimin tuloksista.
Pisteille nousi sitten Stefan Johansson Onyxillään. Johanssonin tallitoveri, Bertrand Gachot ajoi myös mainiosti startaten kisaan 11. ruudusta. Gachot`n paikan Onyxillä otti myöhemmin syksyllä JJ Lehto Portugalin GP:ssä. Nämä kaksi kisaa olivatkin Onyxin historian parhaimmat, Portugalissa Johansson nousi podiumille. Kauden päättymisen jälkeenhän Onyxin pääomistaja, Belgialainen exentrikko ja parlamentaarikko Jean-Pierre van Rossemm menetti koko tiimin ja Onyx hävisi, vaikka autot f1:ssä jatkoivatkin vielä muutaman surullisen hetken.
Kuudenneksi kisassa päätyivirallinen "Gallian kukko" Olivier Grouillard Ligierillä. Koko mieshän on hämmentänyt ainakin itseäni tavattomalla huonoudellaan ja tätä pistesijaa ei oikein voi selittää mitenkään. Ligierille se kuitenkin oli tärkeä, koska muuten tiimi olisi joutunut esikarsioiden joukkoon Hockenheimistä lähtien. Ligierin toinen kuljettaja oli legendaarinen Rene Arnoux, jonka tähti oli ollut laskussa jo useamman kauden. Tämä kausi oli Renelle jäähyväiskausi, vaikka moni toivoi miehen lopetusta jo aijemmin. Rene nimittäin ei pahemmin katsellut peileihin kun kierroksella ohittavat tuli taakse.
Pistesijojen ulkopuolelle jäivät monet tähtikuljettajat. Arrowsin Eddie Cheever oli 7.. Cheever oli kuljettaja jolla piti olla loistava tulevaisuus, miehellä oli 70-luvun lopussa mm. testisopimus Ferrarin kanssa vain parikymppisenä kaverina. Kuitenkin Eddie voitti urallaan vasta IRL-sarjassa vuosituhannen loppupuolella.
Kolminkertainen maailmanmestari Nelson Piquet oli täysin hukassa Lotusilla läpi tuon kauden. Tässä kisassa brassi oli 8. lähdettyään kisaan 20. ruudusta ollen tallitoveriaan, Satoru Nakajimaa hitaampi.
Elikkä varsin mielenkiintoinen kisa oli tuo Ranskan GP 1989. Kokonaisuudessaankin tuolla kaudella sattui ja tapahtui kaikenlaista, joten ei ole ihme että ajasta on jäänyt hienot muistot.
Tuolla kaudella f1:ssä oli valtava määrä osallistujia. Varikolla oli kisaan pyrkimässä yhteensä 39 autoa, mikä on jättimäinen määrä. Tuolloin käytettiin esikarsintaa, jossa 9 "huonointa" karsivat perjantaina klo. 8-9 pääsystä itse aika-ajoihin. Koska tiimien taso oli paikoin aika heikko, tapahtui kuskivaihdoksia yhtenään.
Tähän kisaan kuitenkin vaihdoksia oli eri syistä uskomaton määrä. Ensinnäkkin alkukauden Benettonin ratissa ajanut Johnny Herbert pullautettiin tiimistä ulos vaihtelevien suoritusten takia. Edelliskauden lopussa vakavasti loukkaantunut Herbert ei ollut kuntoutunut riittävästi ja kaksi pistesijaa eivät vakuuttaneet Benettonin silloista johtoa. Tilalle piti ottaa toinen kuski. Koska Tyrrell oli saanut sponsorisopimuksen Camelin kanssa, halusi tiimissä mainiosti ajanut Michele Alboreto lähteä. Alboreto oli lojaali pitkäaikaiselle tukijalleen, Marloborolle ja italialainen ei halunnut luopua vanhasta tukijastaan. Michelen tarkoitus oli hypätä sitten Benettonin toiseen autoon, mutta ilmeisesti tämä kariutui tuntemattomasta syystä. Benetton palkkasi sitten testikuskina kunnostautuneen Emmanuelle Pirron.
Tyrrellin vapaaksi jääneelle paikalle nousi sitten Jean Alesi. Alesi oli ajanut Eddie Jordanille f3000 sarjaa ja heillä oli yhteinen sponsori. Tyrrell uskoi Eddien vakuutukset Alesin kyvyistä. Muutokset eivät jääneet tähän. Derek Wwarwick oli loukannut olkapäänsä karting-tapahtumassa ja Arrowsin toiseen autoon piti saada tuuraaja. Se löytyi samasta osoitteesta kuin Tyrrelillä. Martin Donnely oli Alesin tallitoveri Jordanin f3000 tiimissä ja oli sopiva mies Arrowsille.
Ja vielä lisää. Yannick Dalmas korvattiin Larousse-Lamborghinillä. Dalmas oli sairastunut legioonalaistautiin eikä hän ollut kuntoutunut vielä tästä. Niinpä Gerard otti tiimiinsä toiseksi kuskiksi Eric Bernardin.
Tuolloin Ranskan GP ajettiin Paul Riccardin lyhyellä ja nopealla radalla. Tuohon aikaan Euroopan kesäkauden radat muodostuivat poikkeuksetta nopeista radoista joilla vaadittiin paljon tehoa. Koska Hondan moottori oli ylivoimaisesti tehokkain, kisaan lähti suosikkinan McLaren-Honda kaksikko Alain Prost-Ayrton Senna. Prost oli hienoinen ennakkosuosikki, koska Alainia pidettiin vahvana kotikentällä. Alain saavuttikin aika-ajoissa paalun, kuten edellisvuonna. Tosin jälkeenpäin on ilmennyt, että Prostin suoritustason parantuminen Ranskassa ei johtunut suinkaan "kotikenttäedusta", vaan siitä, että hän sai näihin kisoihin mieleisensä koneen Hondalta.
Sinänsä kuskien taso oli todella hyvä tuohon aikaa. Valitettavasti autot olivat paikoin jopa säälittävän huonoja. Jotenkin esikarsinnankin kovuutta kuvastaa se, että sinne jäi melkoisen nimekkäitäkin kuskeja. Martin Brundle, Nicola Larini, Bernd Schneider, Wolker Weidler ja Joachim Winckelhock olivat kaikki ihan kovan luokan rattimiehiä. Esikarsinnan kovuudesta kertoo sekin, että siitä jatkoon menneet olivat aika-ajoissa todella korkekalla. Esim Onyxit olivat 11. ja 13.
Esikarsintaan jäi siis Schneiderin ohjastama Zakspeed-Yamaha yhdessä Aguri Suzukin kanssa. Yamahan luotettavuus oli naurettavalla tasolla tuona vuonna ja täytyykin ihmetellä miten melkoisen kuumaverisenä hemmona tunnettu tallipäällikkö Peter Zakowski selvisi kaudesta. Periaatteessa tiimillä oli hyvät edellytykset. Yamahan moottori oli ns. tehdasmoottori, kun vain McLarenilla, Williamsilla, Ferrarilla ja Lolalla oli tehdaskoneet, muut ajoivat Juddin ja Cosworthin asiakasmoottoreilla. Suunnittelijana oli Gustav Brunner ja sponsorirahaa tuli Westin kautta. Schneider pääsi vain kahdesti esikarsinnasta läpi. Suzuki jäi joka kerta esikarsintaan.
Itse aika-ajoissakin karsiutui neljä kuskia, eivätkä hekään mitään kovin nimettömiä hemmoja olleet. Andrea de Cesaris, Roberto Moreno ja Christian Danner ovat kaikki armottoman nopeita kuskeja. Neljäs karsiutuja oli Minardin Luis Sala, mutta pienistä eroista kertoo se, että Sala oli viikon päästä ajetussa Britannian kisassa pisteillä yhdessä Pierluigi Martinin kanssa(Sanomattakin on selvää, että Martini oli Minardin toinen kuski tuolloin)
Kisan startti oli näyttävä, kun Mauricio Gugelmin yritti ensimmäisessä mutkassa tukkia paikkaan jota ei ollut. Brasilialaisen Leyton House lensi komeasti Mansellin auton yli ja teki voltin. Startti otettiin uusiksi.
Koska Ferrarilla oltiin kärsitty koko kauden uudesta vaihdelaatikosta, oli Mansellin tallitoveri joutunut ottamaan vara-auton kisaan. Onneksi Ferrarin mekaanikot olivat kuitenkin ruvenneet korjaamaan Bergerin kisa-autoa kuntoon, jos sitä tarvittaisiin. Kuinka ollakkaan Mansell tarvi toiseen lähtöön auton, joka nyt siis oli Bergerin kisa-auto. Ferrarilta meni kuitenkin sen verran myöhään auton saattamiseksi Mansellille sopivaksi, että hän joutui starttaamaan varikolta uusintalähtöön.
Uusintastartissa Sennan autosta petti voimansiirto ja brasilialaisen kisa jäi siihen paikkaan. Prost karkasikin sitten helponoloisesti. Vaikka voitosta ei taisteltukkaan, oli kisa muuten mitä mainioin. Perässä seurannut Berger joutui jättämään leikin kesken vaihteistovian takia. Bergerin ensimmäinen maaliinpääsy tuolla kaudella tulisi uskomattomasti tapahtumaan vasta Monzassa, kauden 11. kisassa!
Mansellkin oli keskeyttänyt kauden kaikki kisat ensimmäistä Rion kisaa lukuunottamatta. Mansell oli kuitenkin Paul Riccardilla aivan uskomattomalla menopäällä. Lähdettyään varikolta, alkoi Mansellille tyypillinen uskomaton yritys. Mies nous pikkuhiljaa kohti kärkeä. Maalissa Nigel oli sitten toisena, tosin kaukana Alainin takana.
Hyvässä vauhdissa oli myös Leyton Housen autot. Capelli oli hetken aikaa toisena ja alkuhässäkän aiheuttantu Gugelmin taisi tehdä nopeimman kierroksen kisassa. Leyton Housen suunnittelijana oli tuolloin Adrian Nevey, jonka autot toimivat yleensä hyvin nopeilla ja tasaisilla radoilla. Tämä oli sinänsä varsin erikoista, sillä tallin käyttämät Juddin moottorit olivat varsin alitehoisia. Neveyllä oli aerodynamiikka jo tuolloin hyvin hallussa.
Kisassa mukana olleet tulokaskuljettajat olivat myös valopilkkuja. Jean Alesi päätyi kisassa neljänneksi ja ajoi välillä peräti toisena. Alesi oli tehnyt itsestään yhdessä päivässä tähtikuljettajan. Aika-ajoissa Jean oli vielä hieman hukassa, hän oli aika-ajoissa debytoijista heikoimmalla sijalla. Sinänsä Tyrreliltä voitiin odottaa hyvää suoritusta, sillä Alboreto oli ajanut aikaisemmissa kisoissa kolmanneksi. Tuossa Tyrrellissä oli nähtävissä uutta muotoilua. Harvey Postlethwaiten suunnittelemassa autossa keula oli korotettu. Tämä trendi tulisi valtaamaan alaa seuraavien vuosien aikana.
Eric Bernard ajoi myös mainiosti, nousten hetkeksi jopa pisteille, kunnes tekniikka petti. Lamborghinin kone oli varsin äänekäs ja jonkin sortin etu muihin v8 koneisiin nähden. Valitettavasti se oli aina älyttömän epäluotettava, eikä Renaultin entinen tallipäällikkö ja urheiluauto-legenda Gerard Larousse juuri voinut nauttia oman tiimin tuloksista.
Pisteille nousi sitten Stefan Johansson Onyxillään. Johanssonin tallitoveri, Bertrand Gachot ajoi myös mainiosti startaten kisaan 11. ruudusta. Gachot`n paikan Onyxillä otti myöhemmin syksyllä JJ Lehto Portugalin GP:ssä. Nämä kaksi kisaa olivatkin Onyxin historian parhaimmat, Portugalissa Johansson nousi podiumille. Kauden päättymisen jälkeenhän Onyxin pääomistaja, Belgialainen exentrikko ja parlamentaarikko Jean-Pierre van Rossemm menetti koko tiimin ja Onyx hävisi, vaikka autot f1:ssä jatkoivatkin vielä muutaman surullisen hetken.
Kuudenneksi kisassa päätyivirallinen "Gallian kukko" Olivier Grouillard Ligierillä. Koko mieshän on hämmentänyt ainakin itseäni tavattomalla huonoudellaan ja tätä pistesijaa ei oikein voi selittää mitenkään. Ligierille se kuitenkin oli tärkeä, koska muuten tiimi olisi joutunut esikarsioiden joukkoon Hockenheimistä lähtien. Ligierin toinen kuljettaja oli legendaarinen Rene Arnoux, jonka tähti oli ollut laskussa jo useamman kauden. Tämä kausi oli Renelle jäähyväiskausi, vaikka moni toivoi miehen lopetusta jo aijemmin. Rene nimittäin ei pahemmin katsellut peileihin kun kierroksella ohittavat tuli taakse.
Pistesijojen ulkopuolelle jäivät monet tähtikuljettajat. Arrowsin Eddie Cheever oli 7.. Cheever oli kuljettaja jolla piti olla loistava tulevaisuus, miehellä oli 70-luvun lopussa mm. testisopimus Ferrarin kanssa vain parikymppisenä kaverina. Kuitenkin Eddie voitti urallaan vasta IRL-sarjassa vuosituhannen loppupuolella.
Kolminkertainen maailmanmestari Nelson Piquet oli täysin hukassa Lotusilla läpi tuon kauden. Tässä kisassa brassi oli 8. lähdettyään kisaan 20. ruudusta ollen tallitoveriaan, Satoru Nakajimaa hitaampi.
Elikkä varsin mielenkiintoinen kisa oli tuo Ranskan GP 1989. Kokonaisuudessaankin tuolla kaudella sattui ja tapahtui kaikenlaista, joten ei ole ihme että ajasta on jäänyt hienot muistot.
. Mies sentään huomasi muutaman ajetun kierroksen jälkeen että Mansel oli tullut leikkiin uudestaan mukaan vaikka kaikki katsojat varmaankin huomasivat että mies lähti uusintastarttiin varikolta heti muiden perään. Ohjaajakin oli ilmeisen sekaisin kuljettajavaihdoksista ladatessaan ruutuun kuljettajien nimiä mutta Jokinen näppärästi korjasi että Donelly siellä ajaa eikä Warwick. Ilmeisesti ylen keskuksestakin oliin asian tiimoilta mieheen yheydessä kun Jokinen hieman sarjastiseen tyyliin vastasi "tiedoksi sinne Pasilaankin että Donelly ajaa Arrowsia".