AJ
Well-known member
Sattumusten sattumus. Pidempään foorumilla pyörineet muistavat ehkä tapauksen Hugo Häkkisen syntymän tienovilta ja voivat loikata suoraan kohtaan "Jatkoa seuraa...NYT!". Muut voivat lukea taustat tästä:
Tapaus "paikallisessa"
- Viestiketjun aloittaja AJ
- Aloituspäivämäärä
AJ
Well-known member
Jatkoa seuraa...NYT!
Nimittäin sain äskettäin tekstiviestin Pekalta. Sikäli erikoista, etten ollut ollut häneen missään yhteydessä edellä kerrottujen traagisten tapahtumien jälkeen. Soitin välittömästi Jarmolle, joka hämmästeli asiaa. Puhelun aikana hänen kännykkänsä piippasi. Sai saman tekstarin! Viestin sisältö pääpiirteissään kuului niin, että vihanpito oli syytä lopettaa jo ja juoda veljenmaljat "paikallisessa" vielä samana iltana. Neuvottelimme hetken Jarmon kanssa ja päätimme noudattaa kutsua. Kumpikin vastasi viestiin, että aika ja paikka ok.
Mielessäni myllersi säkillinen kysymyksiä. En vain keksinyt yhteenkään uskottavaa vastausta. Iltaa odotellessa soitin "paikalliseen". Siellä väitettiin, että Pekkaa ei ole näkynyt muutamaan vuoteen. Hänet kyllä muistettiin. Kun Pekka edellä kerrottujen traagisten tapahtumien jälkeen lakkasi pitämästä yhteyttä, hän myös lakkasi käymässä "paikallisessa". Moni "paikallisen" kanta-asiakas oli ensin ihmetellyt, että mikä oli muuttunut. Oliko kenties sisustusta muutettu, vai minkä takia "paikallinen" ei enää tuntunut entiseltään. Sitten olivat tajunneet, ettei Pekkaa näkynyt missään.
Tässä välissä on ehkä paikallaan selittää, miksi kirjoitan "paikallisen" lainausmerkeissä. Niillä ei ole tarkoitus viestittää, että "paikallinen" on oluttupa, jonne kerääntyy aina sama kalusteisiin liimautunut jengi, joka jauhaa aina vaan samoja juttuja olutta lipittäen. Ei, kirjoitin "paikallinen" siksi, että sinne oli meidän asuinkunnailta matkaa liki 80 kilometriä. Ja kuitenkin etsiydyimme sinne aikoinaan vähintään viikoittain maailmaa parantamaan. Matka ei ollut este, sillä "paikallinen" oli täytti tunnelmallaan kaiken sen, mistä kalusteisiin liimautunut ja samoja juttuja jaaritteleva jengi saattoi haaveksia. Tai meidän kohdalta oli täyttänyt siihen asti, kunnes Pekka lakkasi käymästä siellä. Totesimme Jarmon kanssa, ettei kyseessä sittenkään ollut kuin pahainen lähiöpubi, jossa kanta-asiakkaat ovat kalusteisiin liimautuneita ja jaarittelevat aina vain samoja asioita olutta lipittäen. Taika oli murtunut.
Hankkiuduimme hyvissä ajoin matkaan. Jarmo ajoi. Selitti, että sillä tavalla hänellä on hyvä syy rajoittaa tuoppien määrän kahteen, päästään molemmat helposti kotiin ja häneltä jää krapulat kärsimättä. Minä myöntelin, että suunnitelma kuulosti hyvältä. Tiesimme molemmat, että niin ei kuitenkaan kävisi. Sen sijaan kotimatka tulisi olemaan melkoinen seikkailu. "Paikallinen" oli nimittäin siitä erikoinen, että sinne mennessä reitti kyllä oli selvä, kuten mekin, mutta takaisin päin matkustettaessa reitinvalinta oli ja hankalampaa. Selitä siinä sitten taksikuskille, mitä kautta ajaa, kun et itsekään tiedä ja kuski on vielä ulkomaalainen tahi rantaruottalainen, kun ei selvää suomea ymmärrä. Ja seuraavana iltana minä heittäisin Jarmon "paikallisen" lähimaastoon hakemaan sinne jäänyttä autoaan. Joskus, eli hyvin usein lipsahti niin, että autonhakumatka vaati vielä seuraavana iltana taksikyydin "paikallisen" lähimaastoon, josta ajelimme kotipuoleen Jarmon kanssa peräkkäin.
Mutta asiaan. Saavuimme "paikallisen" pihaan. Hermostutti. Jarmo sytytti savukkeen ja minä, joka en polta, puhuin hermostuneena paskaa. Kävelimme "paikallisen" ovea kohti. Siinä oli lappu "Yksityistilaisuus". Mikä harmi. No odotellaan Pekkaa ja lähdetään sitten johonkin toiseen mestaan. Ehkä näin oli jopa parempi. Ei "paikalliseen" kannattanut mennä entisten tunnelmien perään itkemään.
Olimme odotelleet Pekkaa ovella noin kymmenen minuuttia, kun ovi äkkiä avautui. Sisään ja sassiin, Pekka sanoi. Entäs tuo yksityistilaisuus, minä ihmettelin, mutta Pekka viittoi päättäväisesti meitä sisälle. Ei auttanut muu kuin totella. Sisällä totesimme, että entinen kantapöytämme oli katettu valmiiksi. Tuoppeja oli ainakin tusinan verran. Jarmo teki pikaisen ynnäys- ja jakolaskun ja ojensi sitten autonavaimet minulle. Pikkutunneilla se tietäisi seuraavanlaista näytelmää:
Jarmo: -Tosh on mun auto, mut mis v*tush on mun auton avaimet?
Minä: -Mullon auton avaimet, mut mis v*tush on mun auto?
Jarmo: -Miten voikin shattuu, et toiselt on auto hukassa ja toiselta avaimet?
Minä: -En ymmmärräh. Mennään takshilla.
Tämä oli luonnollisesti pelkkä näytelmä, jolla perustelimme syyn ajaa kalliilla taksilla koteihimme. Taksimies parka joutui sitten kuuntelemaan kertomukset oudosta tapauksesta moneen kertaan matkan varrella. Tapaus toistui ilmeisesti jopa liikaakin, sillä taksin saaminen "paikallisen" lähiympäristöstä oli aina vain vaikeutunut, mikäli soittaja, joko minä tahi Jarmo, tunnistettiin. Joskus kuitenkin tärppäsi kerralla, kun joku uusi märkäkorvakuski pantiin asialle. Ja silloin reitin neuvominen ja kadonneen auton ja autonavaimien mysteeristä jankkaaminen nousi toiseen potenssiin.
Mutta takaisin varsinaiseen asiaan. Kantapöytämme oli siis tankattu parahultaisesti kolmen miehen alkupaloilla. Seinustalla jukeboksissa soi Hurriganes. Istuimme pöytään, tartuimme tuoppeihin ja joimme. Ensimmäisten tuoppien aikana ei vielä puhuttu mitään. Toisten tuoppien aikana puhelimme niitä näitä. "Paikallisen" tunnelma alkoi taianomaisesti palailla. Kolmansien kolpakoiden koittaessa päästiin jo asiaan. Pekka kertoi, että häntä ei ole ikinä mikään niin vituttanut kuin se lottopila. Jarmon kanssa myöntelimme, että olihan se vähän harkitsematonta. Pekka kertoi jopa lopettaneensa lottoamisen. Oli sillä tapaa päässyt asiasta yli. -Mutta sitten, Pekka sanoi ja nosti lattialta pöydänjalan vierestä kassin. Kassista hän veti esiin Hesarin, joka oli taiteltu. Päälimmäisellä sivulla oli ympäröitynä punaisella tussilla oikea lottorivi. Pekka heitti lehden eteemme pöydälle. -Kuten sanottu, mikään ei ole vituttanut enempää.... hän piti pienen tauon. ...tähän asti. Katsokaas noita numeroita, hän sanoi ja siemaisi olutta. Jarmon kanssa katsoimme. -Näyttävätkö tutuilta, Pekka kysyi. Pyöritimme päätämme. -Se on mun vakiorivi, Pekka sanoi. Päässäni pläjähteli tyhjää. -Sama rivi, jolla huijasitte mua silloin, Pekka totesi. -Tarkoitatko,että olisit nyt...Jarmo aloitti ja vaikeni, mutta minä jatkoin lausetta: ...oikeasti voittanut lotossa... vaikenin, mutta Pekka jatkoi lauseen loppuun:... jos ette olisi huijanneet ja saaneet minua lopettamaan lottoamista? Seurasi jäätävä hiljaisuus. Jukeboksikin oli lakannut huutamasta, aivan kuin sekin olisi odottanut henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Mitä moisessa tilanteessa voisi sanoa. Pekalta oli riistetty jo toinen loton päävoitto. Tällä kertaa vieläpä oikea. Tunsin itseni äkkiä vesiselväksi, mutta en siltikään pystynyt jäsentelemään ajatuksiani likimainkaan riittävästi siihen suuntaan, miltä Pekasta mahtoi tuntua. Hän hautasi päänsä käsiinsä ja painoi otsansa pöytää vasten. Samassa jukeboksissa alkoi soimaan Acceptin "Balls to the wall". Eräs mielikappaleistani, mutta kuulosti nyt luvattoman pahaenteiseltä. Samassa takahuoneesta ilmestyi kaksi oviaukon kokoista miestä, joista jälkimmäinen retuutti mukanaan säkkiä, joka näytti potkivan aivan kuin sen sisässä olisi joku. Säkkimies nosti kantamuksensa yhdellä kädellä keskelle pöytää. Säkki tosiaan potki. En siis ollut kuvitellut sitä. Säkkimies avasi säkin suuta sitoneen narun ja veti säkin alas. Sisältä paljastui huppupäinen sidottu nainen, jonka säkkimies pakotti polvilleen seisomaan. Sitten hän siirtyi Jarmon taakse seisomaan. Vasta nyt tajusin, että toinen kaappi seisoi minun takanani. Pekka nousi hitaasti seisomaan. Hänen toisessa kädessään oli pistooli. Mistä ihmeestä se oli siihen ilmestynyt, ehdin ajatella. Ehkäpä samasta kassista kuin Hesarikin. Jukeboksissa Udo karjui "You get your balls to the wall!". Pekka painoi pistoolin piipun naisen ohimolle ja vetäisi toisella kädellään hupun naisen päästä. Heidi!!! Katsoin kauhuissani Heidiä, Pekkaa ja Jarmoa. Jarmo katsoi takaisin täydessä paniikissa. Luimme toistemme kasvoilta ilmeen "Jos jokin on varmaa, niin se, että nyt lähtee henki".
Pekka siirsi pistoolin Heidin niskaan ja sanoi: Maksun aika. Samassa pamahti ja sitten räjähti. Nimittäin. Ensin toinen kaapeista pamautti puhalletun paperipussin korvani juuressa ja sitten nämä kaapit ja Pekka räjähtivät nauruun. Pekka kaatui lattialle ja suorastaan ulvoi naurusta. Samassa tajusin, että myös Heidi nauroi. Toinen kaappi vapautti hänen selkänsä taakse sidotut kädet. -Tää oli siis vain pilaa, Jarmo änkytti. Pekka kokosi itsensä ja nousi lattialta. -Vähän makselin kalavelkoja, Pekka totesi. Minä otin lehden käteeni ja katselin lottonumeroita. Kääntelin lehteä ja yritin tunnistaa sen väärennökseksi. -Se lehti on kyllä aito, Heidi totesi. -Ja numerot... minä aloitin, ...on samat, mitkä Pekan vakiorivissä, Heidi jatkoi. -Parasta tässä oli, että mä todella voitin lotossa, Pekka sanoi. -Onnekseni aloitin lottoamisen uudestaan puoli vuotta sitten. Katsoimme hölmöinä Pekkaa. -Ei kait mulla muuten olisi ollut varaa vuokrata "paikallista" tätä yksityistilaisuutta varten, Pekka selitti.
Aloin pikkuhiljaa sisäistää, mitä oli tapahtunut ja otin tuopin vapisevin käsin ja join. Paljon roiskui päälle, mutta riittävästi meni sisään. Mutta Jarmo istui edelleen hiljaa tuolissaan vaikean oloisena. Ja syykin selvisi hetken päästä. Näin päättyi tarina siitä, kuinka Jarmo "paikallisessa" housuunsa paskansi!
Nimittäin sain äskettäin tekstiviestin Pekalta. Sikäli erikoista, etten ollut ollut häneen missään yhteydessä edellä kerrottujen traagisten tapahtumien jälkeen. Soitin välittömästi Jarmolle, joka hämmästeli asiaa. Puhelun aikana hänen kännykkänsä piippasi. Sai saman tekstarin! Viestin sisältö pääpiirteissään kuului niin, että vihanpito oli syytä lopettaa jo ja juoda veljenmaljat "paikallisessa" vielä samana iltana. Neuvottelimme hetken Jarmon kanssa ja päätimme noudattaa kutsua. Kumpikin vastasi viestiin, että aika ja paikka ok.
Mielessäni myllersi säkillinen kysymyksiä. En vain keksinyt yhteenkään uskottavaa vastausta. Iltaa odotellessa soitin "paikalliseen". Siellä väitettiin, että Pekkaa ei ole näkynyt muutamaan vuoteen. Hänet kyllä muistettiin. Kun Pekka edellä kerrottujen traagisten tapahtumien jälkeen lakkasi pitämästä yhteyttä, hän myös lakkasi käymässä "paikallisessa". Moni "paikallisen" kanta-asiakas oli ensin ihmetellyt, että mikä oli muuttunut. Oliko kenties sisustusta muutettu, vai minkä takia "paikallinen" ei enää tuntunut entiseltään. Sitten olivat tajunneet, ettei Pekkaa näkynyt missään.
Tässä välissä on ehkä paikallaan selittää, miksi kirjoitan "paikallisen" lainausmerkeissä. Niillä ei ole tarkoitus viestittää, että "paikallinen" on oluttupa, jonne kerääntyy aina sama kalusteisiin liimautunut jengi, joka jauhaa aina vaan samoja juttuja olutta lipittäen. Ei, kirjoitin "paikallinen" siksi, että sinne oli meidän asuinkunnailta matkaa liki 80 kilometriä. Ja kuitenkin etsiydyimme sinne aikoinaan vähintään viikoittain maailmaa parantamaan. Matka ei ollut este, sillä "paikallinen" oli täytti tunnelmallaan kaiken sen, mistä kalusteisiin liimautunut ja samoja juttuja jaaritteleva jengi saattoi haaveksia. Tai meidän kohdalta oli täyttänyt siihen asti, kunnes Pekka lakkasi käymästä siellä. Totesimme Jarmon kanssa, ettei kyseessä sittenkään ollut kuin pahainen lähiöpubi, jossa kanta-asiakkaat ovat kalusteisiin liimautuneita ja jaarittelevat aina vain samoja asioita olutta lipittäen. Taika oli murtunut.
Hankkiuduimme hyvissä ajoin matkaan. Jarmo ajoi. Selitti, että sillä tavalla hänellä on hyvä syy rajoittaa tuoppien määrän kahteen, päästään molemmat helposti kotiin ja häneltä jää krapulat kärsimättä. Minä myöntelin, että suunnitelma kuulosti hyvältä. Tiesimme molemmat, että niin ei kuitenkaan kävisi. Sen sijaan kotimatka tulisi olemaan melkoinen seikkailu. "Paikallinen" oli nimittäin siitä erikoinen, että sinne mennessä reitti kyllä oli selvä, kuten mekin, mutta takaisin päin matkustettaessa reitinvalinta oli ja hankalampaa. Selitä siinä sitten taksikuskille, mitä kautta ajaa, kun et itsekään tiedä ja kuski on vielä ulkomaalainen tahi rantaruottalainen, kun ei selvää suomea ymmärrä. Ja seuraavana iltana minä heittäisin Jarmon "paikallisen" lähimaastoon hakemaan sinne jäänyttä autoaan. Joskus, eli hyvin usein lipsahti niin, että autonhakumatka vaati vielä seuraavana iltana taksikyydin "paikallisen" lähimaastoon, josta ajelimme kotipuoleen Jarmon kanssa peräkkäin.
Mutta asiaan. Saavuimme "paikallisen" pihaan. Hermostutti. Jarmo sytytti savukkeen ja minä, joka en polta, puhuin hermostuneena paskaa. Kävelimme "paikallisen" ovea kohti. Siinä oli lappu "Yksityistilaisuus". Mikä harmi. No odotellaan Pekkaa ja lähdetään sitten johonkin toiseen mestaan. Ehkä näin oli jopa parempi. Ei "paikalliseen" kannattanut mennä entisten tunnelmien perään itkemään.
Olimme odotelleet Pekkaa ovella noin kymmenen minuuttia, kun ovi äkkiä avautui. Sisään ja sassiin, Pekka sanoi. Entäs tuo yksityistilaisuus, minä ihmettelin, mutta Pekka viittoi päättäväisesti meitä sisälle. Ei auttanut muu kuin totella. Sisällä totesimme, että entinen kantapöytämme oli katettu valmiiksi. Tuoppeja oli ainakin tusinan verran. Jarmo teki pikaisen ynnäys- ja jakolaskun ja ojensi sitten autonavaimet minulle. Pikkutunneilla se tietäisi seuraavanlaista näytelmää:
Jarmo: -Tosh on mun auto, mut mis v*tush on mun auton avaimet?
Minä: -Mullon auton avaimet, mut mis v*tush on mun auto?
Jarmo: -Miten voikin shattuu, et toiselt on auto hukassa ja toiselta avaimet?
Minä: -En ymmmärräh. Mennään takshilla.
Tämä oli luonnollisesti pelkkä näytelmä, jolla perustelimme syyn ajaa kalliilla taksilla koteihimme. Taksimies parka joutui sitten kuuntelemaan kertomukset oudosta tapauksesta moneen kertaan matkan varrella. Tapaus toistui ilmeisesti jopa liikaakin, sillä taksin saaminen "paikallisen" lähiympäristöstä oli aina vain vaikeutunut, mikäli soittaja, joko minä tahi Jarmo, tunnistettiin. Joskus kuitenkin tärppäsi kerralla, kun joku uusi märkäkorvakuski pantiin asialle. Ja silloin reitin neuvominen ja kadonneen auton ja autonavaimien mysteeristä jankkaaminen nousi toiseen potenssiin.
Mutta takaisin varsinaiseen asiaan. Kantapöytämme oli siis tankattu parahultaisesti kolmen miehen alkupaloilla. Seinustalla jukeboksissa soi Hurriganes. Istuimme pöytään, tartuimme tuoppeihin ja joimme. Ensimmäisten tuoppien aikana ei vielä puhuttu mitään. Toisten tuoppien aikana puhelimme niitä näitä. "Paikallisen" tunnelma alkoi taianomaisesti palailla. Kolmansien kolpakoiden koittaessa päästiin jo asiaan. Pekka kertoi, että häntä ei ole ikinä mikään niin vituttanut kuin se lottopila. Jarmon kanssa myöntelimme, että olihan se vähän harkitsematonta. Pekka kertoi jopa lopettaneensa lottoamisen. Oli sillä tapaa päässyt asiasta yli. -Mutta sitten, Pekka sanoi ja nosti lattialta pöydänjalan vierestä kassin. Kassista hän veti esiin Hesarin, joka oli taiteltu. Päälimmäisellä sivulla oli ympäröitynä punaisella tussilla oikea lottorivi. Pekka heitti lehden eteemme pöydälle. -Kuten sanottu, mikään ei ole vituttanut enempää.... hän piti pienen tauon. ...tähän asti. Katsokaas noita numeroita, hän sanoi ja siemaisi olutta. Jarmon kanssa katsoimme. -Näyttävätkö tutuilta, Pekka kysyi. Pyöritimme päätämme. -Se on mun vakiorivi, Pekka sanoi. Päässäni pläjähteli tyhjää. -Sama rivi, jolla huijasitte mua silloin, Pekka totesi. -Tarkoitatko,että olisit nyt...Jarmo aloitti ja vaikeni, mutta minä jatkoin lausetta: ...oikeasti voittanut lotossa... vaikenin, mutta Pekka jatkoi lauseen loppuun:... jos ette olisi huijanneet ja saaneet minua lopettamaan lottoamista? Seurasi jäätävä hiljaisuus. Jukeboksikin oli lakannut huutamasta, aivan kuin sekin olisi odottanut henkeään pidättäen, mitä tapahtuisi seuraavaksi. Mitä moisessa tilanteessa voisi sanoa. Pekalta oli riistetty jo toinen loton päävoitto. Tällä kertaa vieläpä oikea. Tunsin itseni äkkiä vesiselväksi, mutta en siltikään pystynyt jäsentelemään ajatuksiani likimainkaan riittävästi siihen suuntaan, miltä Pekasta mahtoi tuntua. Hän hautasi päänsä käsiinsä ja painoi otsansa pöytää vasten. Samassa jukeboksissa alkoi soimaan Acceptin "Balls to the wall". Eräs mielikappaleistani, mutta kuulosti nyt luvattoman pahaenteiseltä. Samassa takahuoneesta ilmestyi kaksi oviaukon kokoista miestä, joista jälkimmäinen retuutti mukanaan säkkiä, joka näytti potkivan aivan kuin sen sisässä olisi joku. Säkkimies nosti kantamuksensa yhdellä kädellä keskelle pöytää. Säkki tosiaan potki. En siis ollut kuvitellut sitä. Säkkimies avasi säkin suuta sitoneen narun ja veti säkin alas. Sisältä paljastui huppupäinen sidottu nainen, jonka säkkimies pakotti polvilleen seisomaan. Sitten hän siirtyi Jarmon taakse seisomaan. Vasta nyt tajusin, että toinen kaappi seisoi minun takanani. Pekka nousi hitaasti seisomaan. Hänen toisessa kädessään oli pistooli. Mistä ihmeestä se oli siihen ilmestynyt, ehdin ajatella. Ehkäpä samasta kassista kuin Hesarikin. Jukeboksissa Udo karjui "You get your balls to the wall!". Pekka painoi pistoolin piipun naisen ohimolle ja vetäisi toisella kädellään hupun naisen päästä. Heidi!!! Katsoin kauhuissani Heidiä, Pekkaa ja Jarmoa. Jarmo katsoi takaisin täydessä paniikissa. Luimme toistemme kasvoilta ilmeen "Jos jokin on varmaa, niin se, että nyt lähtee henki".
Pekka siirsi pistoolin Heidin niskaan ja sanoi: Maksun aika. Samassa pamahti ja sitten räjähti. Nimittäin. Ensin toinen kaapeista pamautti puhalletun paperipussin korvani juuressa ja sitten nämä kaapit ja Pekka räjähtivät nauruun. Pekka kaatui lattialle ja suorastaan ulvoi naurusta. Samassa tajusin, että myös Heidi nauroi. Toinen kaappi vapautti hänen selkänsä taakse sidotut kädet. -Tää oli siis vain pilaa, Jarmo änkytti. Pekka kokosi itsensä ja nousi lattialta. -Vähän makselin kalavelkoja, Pekka totesi. Minä otin lehden käteeni ja katselin lottonumeroita. Kääntelin lehteä ja yritin tunnistaa sen väärennökseksi. -Se lehti on kyllä aito, Heidi totesi. -Ja numerot... minä aloitin, ...on samat, mitkä Pekan vakiorivissä, Heidi jatkoi. -Parasta tässä oli, että mä todella voitin lotossa, Pekka sanoi. -Onnekseni aloitin lottoamisen uudestaan puoli vuotta sitten. Katsoimme hölmöinä Pekkaa. -Ei kait mulla muuten olisi ollut varaa vuokrata "paikallista" tätä yksityistilaisuutta varten, Pekka selitti.
Aloin pikkuhiljaa sisäistää, mitä oli tapahtunut ja otin tuopin vapisevin käsin ja join. Paljon roiskui päälle, mutta riittävästi meni sisään. Mutta Jarmo istui edelleen hiljaa tuolissaan vaikean oloisena. Ja syykin selvisi hetken päästä. Näin päättyi tarina siitä, kuinka Jarmo "paikallisessa" housuunsa paskansi!
AJ
Well-known member
"Paikallisen" nimi, kuten kaikki muutkin nimet, on muutettu viattomien, mikäli niitä nyt sitten jostain kumman syystä muka oli, suojelemiseksi.Jones sanoi:
Toinen vaihtoehto on, että haluamme pitää "paikallisen" itsellämme, emmekä halua sinne mitään kansainvaellusta.:alppu:
AJ
Well-known member
Mut sehän oli "paikallinen" siks, kun se ei ollut paikallinen.
toleranssisiipi
Langennut enkeli
Ai Kotka?
Vellu
Kuninkaalleninen
Who the fuck is Anna?
K.Yrjola
Well-known member
AJ:
Mä luin tän jutun jo sillon ku ensi kertaa sen jonnekin kirjoitit ja käytin sitä yhdessä novellissanikin... ootas:
Pöydässä istui yksi nainen ja kolme miestä ja eräs miehistä oli juuri hypähtänyt ilmaan ja huutanut jotain. Nyt hän istuutui takaisin alas hyvin rennon tuntuisesti.
Tiukkaan sävyyn mies kertoi jotain vastapäätä olevilleen miehille ja näiden ilmeet vaihtuivat synkiksi. Sitten mies kääntyi naisen puoleen ja sanoi tälle jotain, josta en saanut selvää. Joka tapauksessa nainen lehahti ensin punaiseksi ja pillahti itkuun. Jotain roskasakkia luultavasti, päättelin ja tilasin uuden tuopin.
Poistuin kapakasta muutaman tunnin istuskelun jälkeen. Halusin keskustelun tason pysyvän korkeana, joten olin tyytynyt juomaan vain kaksitoista tuoppia. Vaikka sehän nyt oli yhdentekevää, kenen kanssa minä muka keskustelisin?
Nyt kuitenkin mulla on outo muistikuva, että olen lukenut ton saman tarinan AIVAN jostain muualta. Saattoi olla jokin toinen web-saitti, tai sitten jonkinlainen kierto-e-mail, mutta joka tapauksessa muu kuin Varikko tai F1-Forum. Tarkoitan nyt tietysti tuota alkuperäistä kertomusta.
JA SITÄPAITSI: on hemmetin ilkeää, että AJ:n paikallista suojellaan (mikä on oikein koska hän sitä tahtoo) mutta MUN paikallisen osoite julkaistaan ja ISOLLA FONTILLA!
Kommentteja, AJ?
Mä luin tän jutun jo sillon ku ensi kertaa sen jonnekin kirjoitit ja käytin sitä yhdessä novellissanikin... ootas:
Pöydässä istui yksi nainen ja kolme miestä ja eräs miehistä oli juuri hypähtänyt ilmaan ja huutanut jotain. Nyt hän istuutui takaisin alas hyvin rennon tuntuisesti.
Tiukkaan sävyyn mies kertoi jotain vastapäätä olevilleen miehille ja näiden ilmeet vaihtuivat synkiksi. Sitten mies kääntyi naisen puoleen ja sanoi tälle jotain, josta en saanut selvää. Joka tapauksessa nainen lehahti ensin punaiseksi ja pillahti itkuun. Jotain roskasakkia luultavasti, päättelin ja tilasin uuden tuopin.
Poistuin kapakasta muutaman tunnin istuskelun jälkeen. Halusin keskustelun tason pysyvän korkeana, joten olin tyytynyt juomaan vain kaksitoista tuoppia. Vaikka sehän nyt oli yhdentekevää, kenen kanssa minä muka keskustelisin?
Nyt kuitenkin mulla on outo muistikuva, että olen lukenut ton saman tarinan AIVAN jostain muualta. Saattoi olla jokin toinen web-saitti, tai sitten jonkinlainen kierto-e-mail, mutta joka tapauksessa muu kuin Varikko tai F1-Forum. Tarkoitan nyt tietysti tuota alkuperäistä kertomusta.
JA SITÄPAITSI: on hemmetin ilkeää, että AJ:n paikallista suojellaan (mikä on oikein koska hän sitä tahtoo) mutta MUN paikallisen osoite julkaistaan ja ISOLLA FONTILLA!
Kommentteja, AJ?
Olet antanut liikaa informaatiota, jotta moiset paljastukset ovat mahdollisia.K.Yrjola sanoi:
Esimerkiksi AJ ei ole kertonut asuvansa Sotkamossa ja olevansa oikealta nimeltään Aimo Jööti. Korrektiussyistä en minäkään kyseistä tietoa paljasta.
Captain Howdy
Well-known member
- Liittynyt
- 6.6.2001
- Viestit
- 20416
ONKS AJ JÖRSKÄN APE?????
Runar ja Kyllikki
Next door to Alice
Mulle on ainakin tullut tuo eka kertomus sähköpostiin, mutta en muista miten se sijoittui ajallisesti AJ:n postauksen suhteen.K.Yrjola sanoi:
K.Yrjola
Well-known member
No mä olin lukenu AJ:n jutun ensin, ja pitkän aikaa aiemmin. Siksi homma ihmetytti.Runar ja Kyllikki sanoi:
K.Yrjola
Well-known member
Kokeilkaas guuglettaa lause "Äsken ruokatunnilla sattui mielenkiintoinen tapaus"... 