Ahdistaa, kun en tiedä haluanko lapsen vai en.
Koskaan en ole varsinaista vauvakuumetta potenut, mutta koska ikää on jo 29v, pakostikin miettii näitä lisääntymisasioita. Mistä hitosta sen tietää, onko järkeä lisääntyä vai ei? Mies on sitä mieltä, että "en minäkään vielä lapsia haluaisi, mutta joskus" ja olen yrittänyt selittää, että montaa vuotta ei ole aikaa asiaa miettiä, vaan päätös pitäisi pian tehdä.
Yhdessä ollaan oltu 9 vuotta ja parisuhteemme voi hyvin, töissä käydään, vapaa-aikamme vietetään pääosin kotona kissojen ja koirien kanssa. En ryyppää enkä rellestä, vaan viihdyn loistavasti kotona.
Minua vaan niin kovasti pelottaa mm. nämä asiat:
-miten jaksaisin valvomiset? Jo parinkin huonosti nukutun yön jälkeen olen lähes toimintakyvytön höperö, miten minun kävisi parin vuoden pätkissänukkumisen jälkeen?
-sairastin parikymppisenä masennusta, iskisikö se uudestaan?
-miten rankalta tuntuisi luopua rauhallisista "katsotaan joku hyvä leffa" tai "luen kirjaa kaikessa hiljaisuudessa" -illoista? Eli olenko tottunut liian "helppoon" elämääni jo liikaa?
-jaksaako mies tehdä töitä kahden edestä, jotta talous ei kaadu vauvan myötä?
-kun lapsi kasvaa, mitäs jos sitä kiusataan koulussa tai jos se ei koskaan saa sisaruksia, kasvaako siitä automaattisesti itsekäs pirulainen tai mitäs jos kaikkemme yritämme ja silti siitä kasvaa vastuuton aikuinen joka kaahaa autolla, menettää luottotietonsa ja potkii mummoja kadulla
Joskus melkein toivon, että gyne sanoisi, etten voi koskaan saada lapsia, joskus taan toivon ehkäisyn pettävän, jotta loppuisi tavalla tai toisella tämä päivittäinen jahkaaminen.
Olen elämääni tällä hetkellä tyytyväinen, joten miksi ottaisin riskin, että kaikki meneekin pieleen? Silti minua vaivaa se ajatus, että jos nelikymppisenä kaduttaa ja/tai mies elää katkerana kun ei saanutkaan kokea isyyttä. Onko tämä jotakin kolmenkympin kriisiä?
Stressaan helposti asioista ja olen miestänikin moneen kertaan pelotellut sillä, miten vaikeita jotkut vauvat ovat. Miehen mielestä ajattelen liikaa vain negatiivisia puolia eikä hän osaa nähdä mahdollista raskautumistani minään ongelmana (hullu!).
Joo, ehkä ihan tyhmiä ajatuksia, mutta olisin tosi kiitollinen, jos joku osaisi neuvoa, mistä sen tietää kannattaako lasta yrittää tai missä tapauksessa kannattaa vain suosiolla jatkaa lapsetonta elämäänsä? Mistä tiedän, olisiko minusta äidiksi?
