Nuo ovat hienoja hetkiä ihmisen elämässä. Oikein hienoja.
En ole kukaan enkä mikään ketään mihinkään neuvomaan, mutta sanonpa omasta kokemuksesta, että kannattaa ottaa kaikki isyyden ilo ja vastuu irti juurikin pikku tytärtä kasvattaessa. Ne ovat pieninä niin hellyyttäviä ja tuumaan taipuvia kavereita. Sitten myöhemmin alkavat kuunnella räppiä, laihduttaa, kiroilla ja meikata.
Silloin on leikki kaukana...
Jaajuu, sulla vissiin on jo melkein aikuisiakin lapsia, jonsen vallan väärin muista, joten tietänetkin mistä kirjoittelin tuossa yllä.
Joo, pidin viikon loman tossa koululaisten syysloman aikoihin, ja tajusin taas kunnolla kuinka paljosta jään paitsi kun oon viitenä päivänä viikossa töissä myöhäiseen iltapäivään saakka. Käytiin silloin melkein joka päivä kahdestaan ulkoilemassa ja kävelemässä vähän kauempana kotikulmilta. Se on niin hienoa, kun katselee millaista riemua uudet maisemat ja joku iso puu tai puista pudonneet lehdet saa aikaan noin nuoressa.
Melkein aikuisista en tiedä, mutta onhan tuo vanhin tytär jo 20 vuotta täyttänyt. Omillaan asunut just sen aikaa, että alkaa vähitellen oppimaan sen, ettei tiedäkään oikeastaan mistään mitään, vaikka vielä äskettäin tiesi kaikesta kaiken. Aikuistumiseen toki vielä useiden vuosien matka, kuten liki kaikilla muillakin tuon ikäisillä. Niinku pitääkin.
Keskimmäinen, 14-vuotias, kuuntelee räppiä, meikkaa, kiroilee ku mä en kuule, polttaa salaa tupakkaa, ottaa sanallisesti yhteen äitinsä kanssa joskus erittäinkin kovin jne... Itse huomaan, kuinka kaverit on se isompi auktoriteetti, kuten tietty tossa iässä kuuluukin, mutta harmittaa se silti.