Helsingin punasinivihreä kupla, tästä siinä on kyse
Sunnuntaina Helsingin kantakaupungista kantautui sosiaaliseen mediaan kollektiivinen ihmetys: EI MINUN SUOMENI!
Kuka ihme äänestää Teuvo Hakkaraista? Jonkun isä ehkä keskustaa. Ja kuka, kuka edes tuntee yhtään perussuomalaista?
Ilmeisen hämmentynyt Putous-näyttelijä Krista Kosonen säesti muiden taiteilijoiden rinnalla HS:n haastattelussa:
"Ehkä sitä elää itse sellaisessa helsinkiläisessä kulttuurikuplassa, en tunne ketään joka olisi äänestänyt perussuomalaisia", Kosonen totesi.
Sanan ehkä voi tiputtaa pois.
Kantakaupungit ja niiden asukkaat näet sulkeutuvat kaikkialla Euroopassa yhä selkeämmin omaan todellisuuteensa.
Otetaan nyt aluksi esimerkiksi vaikkapa Lontoo.
Sen kantakaupunki on muuhun Britanniaan verrattuna selvästi sosiaalisesti liberaalimpi.
Tämä tarkoittaa, että maanmiehiinsä verrattuna lontoolaiset kannattavat huomattavasti useammin homoliittoja, poliittisesti korrektia ilmaisua, vähemmistöjen oikeuksia ja monikulttuurisuutta.
Kuulostaako tutulta?
Helsingissä tämä vyöhyke näyttää mukailevan raitiovaunukiskoja.
Perussuomalaisten kannatus kasvaa sitä suuremmaksi, mitä kauemmas Töölöstä siirrytään.
Töölössä puolueen kannatus on noin kolme prosenttia, Kampissa noin viisi, Kalliossa noin seitsemän ja pohjoisempana vielä Haagassa ja Oulunkylässä karvan alle kymmenen prosenttia.
Näillä alueilla hallitsevat kokoomus, vihreät ja hiipuva Sdp.
Helsinki ei ole yksin.
Financial Timesin mukaan ilmiö koskee Britanniassa useimpia suurkaupunkeja, ja nimenomaan niiden kasvavia ja kulttuurisesti kehittyviä ytimiä.
Yhdysvalloissa taas kantakaupungit kuten Austin, Portland, New York ja San Fransisco heiluvat amerikkalaisittain omissa sfääreissään.
Tukholma ja Pariisi soutavat samassa veneessä, tosin omilla tavoillaan.
Samasta on merkkejä esimerkiksi Turussa ja Tampereella: kivitalojen kantakaupunki ja sen vaurastuvat reuna-alueet elävät toisessa (poliittisessa) todellisuudessa kuin suuri osa muusta Suomesta (HS:n graafi kaupunkien arvoeroista vaaleissa täällä).
Mitä tässä punavihreässä – tai oikeastaan punasinivihreässä – kuplassa sitten puuhataan?
Vastaus on sama, katsoi sitten Lontooseen, Tukholmaan tai Helsinkiin: muodostumassa on uusi hipsteri- ja pukuväkikulttuurin symbioosi.
Sen sisällä pidetään pyöräilystä, artisaanioluista, lähiruuasta ja kulttuurista - ja erityisesti muista pääkaupungeista, joissa eletään samalla tavalla.
Koska internet tuo kaiken lähelle, näiden alueiden asukkaat elävät henkisesti lähempänä kaltaisiaan muissa pääkaupungeissa kuin omia maanmiehiään.
Näitä alueita yhdistää Financial Timesin mukaan se, että ne ovat päässeet nauttimaan globalisaation ja avoimen talouden hedelmistä.
Luovan alan uudet työpaikat, kansainväliset rahavirrat ja niiden mukana hyvinvointi kukoistavat pääkaupungeissa ja erityisesti niiden ytimissä.
Miksi niiden asukkaat siis haluaisivatkaan suitsia maahanmuuttoa tai globalisaatiota, kun suuri osa niiden hyödyistä kohdistuu juuri heille?
Mutta mitä kulttuurikuilulle sitten voi tehdä?
Pitäisikö sille tehdä jotakin?
Erityisesti Euroopassa on käynnissä jonkinlainen murros, jonka lopputulos on vielä arvoitus.
Suomessa poliittinen kenttä näyttää jakautuvan vaali vaalilta yhä selvemmin puolueiden sijasta arvokonservatiiviseen ja arvoliberaaliin leiriin.
Tämä näkyi esimerkiksi puolueiden hajoamisena tasa-arvoisen avioliittolain äänestyksessä.
Samaa jakoa voi nähdä esimerkiksi Ranskan Front Nationalen, Ruotsidemokraattien tai Britannian UKIP-puolueen nousussa.
Maahanmuutto ja eurovastaisuus ovat puolueiden pääteemoja, mutta pinnan alla kyse on paljon myös kulttuurieroista: kuilusta poliittisen korrektiuden vyöhykkeen ja muiden välillä.
Erot näkyvät niin Top Gear -juontaja Jeremy Clarksonin potkujen (oikein vai väärin?) kuin vähemmistöjen oikeuksienkin kohdalla.
Etelä-Euroopassa kulttuurikiistat taas purkautuvat vasemmiston kautta: Espanjan Podemos-liikkeessä on kyse yhtä paljon uudesta Espanjan kulttuurisesta määritelmästä kuin talouspolitiikasta.
Internetissä ei ole kovin vaikeaa hahmottaa kansainvälistä kulttuurista arvoliberaalia yhteisöä, joka ulottuu Yhdysvalloista Eurooppaan.
Tämä globaali Brooklyn elää blogeissa, sosiaalisessa mediassa ja pääkaupunkien kuplien välillä risteilevinä turistivirtoina.
Arvoiltaan aiemmin suhteellisen yhtenäisessä Euroopassa ei ole totuttu tällaisiin kulttuurisiin vastakkainasetteluihin. Siksi ne tuntuvat Suomessakin niin häiritseviltä, ja omasta vyöhykkeestä etääntyvät laitaseutujen ihmiset vierailta.
Liberaaleihin ja globalisaation hedelmistä nauttiviin kaupunkiytimiin niiden ulkopuolelta katsovat taas näkevät ne arjen ja toimeentulon ongelmista vieraantuneina saarekkeina, joiden internet-kieliset puhetavatkin alkavat tuntua vierailta.
Silloin molemmilla puolilla rajaa alkaa yhä useammalle avautua EI MINUN SUOMENI. Kulttuurisesti kahtiajakautuneesta USA:sta voi hakea joitakin tuulahduksia siitä, mihin kehitys äärimmillään johtaa.
Tällaisiin kuiluihin on vaikea tarjota lääkkeeksi muuta kuin sillanrakentamista, ymmärrystä ja samaistumista.
Siinä onkin tulevalle hallitukselle tekemistä.