Rehellisyyttä jo ilman ”valaistusta”
Parasta dopingissa on se tosiasia, että sen avulla ei kuka tahansa voi menestyä, ei ainakaan siinä osassa huippu-urheilua, jossa suuri taloudellinen hyöty on saavutettavissa. Jos menestyminen olisi kenelle tahansa pelkästään pillerien ja verisysteemien ynnä muiden ovelien keinojen avulla mahdollista, maailmassa olisi aika julmetusti huippu-urheilijoita. Fasiliteetit, joita joskus suomen kielellä on urheilupaikoiksi tai – rakennelmiksi kutsuttu, jäisivät äkkiä pieniksi.
Dopingin avulla pystyy menestymään vain urheilija, joka on paitsi lahjakas myös riittävän motivoitunut harjoittelemaan maallikkokielellä aivan tajuttomasti ja samalla hallitsemaan kaikissa tilanteissa mielenliikkeensä. Dopingista on sitten apua kun kaikki lahjakkaat sattuvat samalle viivalle. Koska dopingin käyttö on ollut niin yleistä, on myös jonkin verran väärin sanoa, että joku olisi menestynyt muihin verrattuna dopingin avulla.
Dopingin julkisessa käsittelyssä ongelma syntyy liiasta tunteesta. Urheilun neitseellisyys on yhä pinnalla, mikä estää asettamasta koko ilmiötä yhteiskunnallisesti sille kuluvalle tasolle, joka ei ole ”synneistä suurin” kategoriassa. Dopingin käyttö on ollut suurempi häpeä kuin esimerkiksi varastaminen. Kuinka moni muista esimerkiksi mäkimiesten kioskimurrot Vuokatissa tai vastaavat, ei kovin moni. Sen sijaan doping on niin syvässä etenkin täällä Suomessa, että häpeää on yritetty toistuvasti kaivaa jopa ajalta, jolloin suuri osa nyt kielletyistä aineista eivät olleet kiellettyjä.
Häpeäpaalu, henkisen jalkapuun uhka on ollut myös suurin syy siihen, että urheilijat ovat joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta pyrkineet käryn käydessäkin kieltämään ilmiselvän syyllisyytensä. Sitten uran jälkeen omatunto, joka on kaikilla, mutta toimii aika harvoilla, on ”valaistumisen”, yleensä jonkin tason uskoon tulemisen kautta johtanut paljastuksiin. Mika Myllylän johti tunnustukseen myös oikeuskäsittely ja seuraukset olivat osin sen vuoksi elämää suuremmat. Oikeastaan ainoa, joka on osannut käsitellä kärähtämisensä taitavasti, on ollut Virpi Kuitunen. Hänestä tuli hiihtokuningatar Lahden jälkeenkin, eikä hemohes -sana juuri ole esiintynyt enää hänen yhteydessään.
