Hyvin surullinen. Eilen sattui liikenneonnettomuus, jossa menehtyi kahden kaverini (veljekset) pikkusisko. Kyseinen tyttö oli pikkusiskoni ikäinen ja he olivat myös kavereita keskenään. Tyttö oli auton kyydissä ja hänen kaverinsa ajoi autoa, ja mikä surullisinta, humalassa. Kyseisen pojan vanhemmat ovat perhetuttujamme, ja sitä syyllisyyttä ei voi kuvailla mitenkään... Hirvittävä tilanne molemmilla perheillä.
Jännää, miten tällaisessa tilanteessa mieleen tulee nimenomaan ne muistot, mitä lapsuudessa on ollut. Pala kurkussa katselin vanhoja valokuvia, joissa esiinnymme ja touhuilemme. Siis minä ja siskoni, kaverini ja heidän edesmennyt siskonsa. Toivon joskus katselevani kuvia vielä ilman kyyneleitä, iloisena ja kiitollisena siitä, että olen saanut elää hienoja hetkiä heidän kanssaan. En voi kuvitellakaan ystävieni tuntemuksia tällä hetkellä. Nyt heillä varmasti riittää tukijoita ja olkapäitä, mutta miten tilanne on parin kuukauden päästä, kun pahin touhotus on mennyt ohi? Toivon että voin itse olla edes pieneksi avuksi tuolloin.
Siskoni kanssa ajattelimme että skannaamme noita kuvia ja kokoamme niistä jonkun leikekirjan ja annamme tulevaisuudessa sen heille. Sitten joskus...
Kyllä tässä on itkettyä tullut itsekin, mutta elämähän jatkuu meillä, jotka vielä täällä olemme. Kun oikeasti tajuaisi nauttia näistä päivistä, mitkä itse saa elää, eikä aina valittaisi, vaikka omat ongelmat tuntuvatkin joskus suurilta, niin aina niistä on kuitenkin selvitty.
Toivottavasti asianomaisten perheet jaksavat elää elämäänsä eteenpäin.