Oli sen verran mielenkiintoista kirjoittelua, että piti taas liittyä mukaan pitkästä aikaa. Varotuksen sanana nyt tulee taas tekstiä aika paljon, mutta kirjoitetaan nyt sitten kerralla taas enemmän tauon kunniaksi.
Kuten joskus aikasemminkin taisin jossain kirjottaa, Mikosta tulee kuljettajaprofiililtaan kovasti Richard Burns mieleen. Tasainen ja varma kuljettaja, nopeissa sorakisoissa joskus jopa vauhdillista eliittiä ja molemmat erinomaisia kuljettajia vaikeissa olosuhteissa ja sumussa, tähän varmaan kanssa molempien tarkat nuottisysteemit on auttanu. Burns saavutti tällä tyylillä mestaruuden, Mikolta se jäi pisteen päähän. Toista ääriluokkaa on sitten Colin McRaen tyyppinen kuljettaja joka on äärimmäinen luonnonlahjakkuus ja joka pystyy uskomattomiin yksittäisiin suorituksiin ja venymisiin, mutta toisaalta taas metsä kutsuu enemmän ja ei ole yhtä hyvä vaikeissa oloissa kuten sumussa (alkeellisemmat nuotit).
Ehkä Loeb ja Ogier on sitten sopivasti näiden kahden äärilaidan välillä, sopivasti äärimmäistä nopeutta ja kontrollia yhdistettynä toisiinsa, sen oikean balanssin löytämisestähän se menestys yleensä juontaa juurensa. Ogier on vähän enemmän McRaen äärilaitaan päin ja Loeb Mikon/Burnsin suuntaan päin. Jos Loeb ja Ogier ottaisivat molemmat mittaa toisistaan parhaassa terässään, laittaisin yksittäisessä rallissa rahani Ogierille mutta mestaruussarjassa ehdottomasti Loebille.
Tuosta palosta sen verran, että sitä on aina vaikea ihan tarkkaan ulkopuolisena sanoa millainen palo kullakin on sisällä. Toiset uhoaa ulospäin enemmän ja se kuuluu osana ihan siihen persoonaan se että sitä paloa tuodaan myös paljon muille esille. Jollain Aleenilla ("Jos mä haluun ajaa pohjat, mä ajan pohjat") tai Ogieerilla se palo saattaa tulla vähän räväkämmin ja ylimielisemmin ulospäin esille kun jollain Loebilla tai Kankkusella, vaikka toisaalta se palo sisällä palaisi ihan yhtä suurella liekillä kaikilla.
Ja kun oli tuosta vertailusta menneisiin kuskeihin juttua niin laitetaan nyt siitäkin mielen virikkeeks jotain vaikka melko turhaahan se on varsinaisesti vertailla. Tehdään niinpäin ettei "verrata" nykyisiä kuskeja entisiin vaan menneitä nykyisiin, en nyt lähde kaikkia legendoja analysoimaan mutta joitain poimintoja.
Walter Röhrl: Vaikea ehkä suomalaisena myöntää, mutta B-ryhmän aikakauden paras kuljettaja kokonaisuutena ja objektiivisesti katsottuna. Pystyi sekä täysin uskomattomiin venymisiin (1980 Arganil) ja toisaalta tasaisen varmoihin suorituksiin, monella tapaa aikaansa edellä. Toisaalta taas itsensä pahin vihollinen siinä mielessä, että omasi itsepäisiä päähänpinttymiä ja ei tämän takia tullut Suomeenkaan. Sääli, sillä oli nopeissa sorakisoissa ehkä vahvimmillaan Monten lisäksi. Mikkolakin tais jossain todeta, että suomalaiset oli onnekkaita ettei Röhrl Suomeen uskaltanut tulla. Tästä syystä kanssa kovasti aliarvostettu täällä Suomessa. Särmällä luonteella varustettu, kovin Ogierin tyyppinen kuljettaja, mutta paremmalla varmuudella. Menestyisi varmasti nykypäivänä jos joku vain saisi taivuteltua ajamaan kaikki rallit kalenterissa ja nuorennettua miestä 30 vuotta.
Henri Toivonen: Aikakautensa luonnonlahjakkuus ja vauhdillista potentiaalia oli vaikka maailman tappiin asti sitä ei voi kukaan kiistää. Etenkin asvaltilla vauhdillisesti täysin pitelemätön ja spekulaatiot vaihtoehtoisesta menestyksekkäästä formulaurasta ei oo perusteettomia. Mutta olisiko Toivosesta koskaan kasvanut niin varmaa kuljettajaa, että olisi pystynyt ajamaan useista mestaruuksista? Suuren mestarin rooliin kasvun merkkejä kuitenkin oli ilmassa hieman ennen kuolemaa, mutta lopulta se viimeinen potentiaali jäi samalla lailla arvoitukseksi kuin 86' Korsika. Lähimpänä nykykuskeista ehkä Latvalaa jonka suuri idoli Henkka ainakin joskus oli.
Carlos Sainz: Varman ja tasaisen kuskin maine, mutta monet ehkä unohtaa, että Sainz dominoi myös nopeudellisesti 90-luvun alussa Celicalla, liito vuosina 1990 ja 1991 oli sellaista ettei siihen ollut kellään mitään asiaa. Tiedä sitten veikö Australian '91 huima kaato jotain viimestä särmää pois, 90' kauden puolivälistä 91' kauden puoliväliin kuitenkin meno oli melko musertavaa ja siihen aikaan jotkut asiantuntijat puhuivat Sainzista kaikkien aikojen ralliautoilijana jo. Uskomaton ura kuitenkin, taisteli vielä äärimmäisellä tasaisuudella mestaruudesta päälle nelikymppisenä Loebia ja Solbergiä vastaan, joten täydet rispektit. Jos tähdet olis ollu vähän eri asennossa ei yhden käden sormet riittäisi laskemaan Sainzin mestaruuksia. Lähinnä Loeb tulee nykykuljettajista mieleen, jotenkin se äärimmäinen ammattimaisuus huokuu koko Sainzin olemuksesta.
Didier Auriol: Nyt täytyy hakea formulapuolelta vertaus, rallin Kimi Räikkönen. Kun se auto joskus kerran tai kaks vuosikymmenessä sattu osumaan käteen, ei miestä pidätellyt kukaan eikä missään. Nopea kuski joka alustalla, mutta äärimmäisen herkkä kuski joka vaati auton joka osuu käteen just eikä melkein jonka seurauksena tulokset heitteli melko rajusti. Hyvänä päivänä maailman paras, huonona täysin kadoksissa.
Juha Kankkunen: Kankulla riitti tyyliä ja varmuutta, mukavan rento kuljettaja niin pikataipaleella kuin sen ulkopuolellakin. Heikohko asvalttitilasto (toisaalta yksittäisiä väläytyksiä oli assullakin kuten 95' Katalonia) heikentäisi kyllä mahdollisuuksia tänä päivänä, mutta toisaalta ajoi mestaruutensa aikakautena jossa ei asvalttiin tarvinnut paljoa panostaa jos halusi mestaruuksia voittaa. Ei ehkä myöskään äärimmäiseltä nopeudeltaan aikakautensa ihan parhaita. Nykykuskeihin vähän vaikea verrata, tulee ehkä eniten juuri joku Mikko aivan parhaimmillaan mieleen, mutta se taas toisaalta ei tee oikeutta Kankulle.
Colin McRae: Yleisön suursuosikki. Autoja romuttui paljon sitä ei kukaan kiistä mutta mieleen jäi se periksiantamattomuus jolla auton romuilla jatkettiin matkaa niin kauan ne liikkuivat ja ei siinä ainakaan julkisesti juuri turhia murehdittu tai analysoitu epäonnistumisia vaan uutta matoa laitettiin koukkuun heti kun pyörät osoitti taas maata kohden. Äärimmäinen lahjakkuus myös mutta joka ei ehkä hionut lahjakkuuttaan ihan tappiin asti. Ajoi melko alkeellisilla nuoteilla (pienempi informaatiomäärä) verrattuna muihin kärkikuskeihin ja tämän takia ei Suomessakaan oikein koskaan loistanut. Ulosajoherkkyyttä on ehkä turhaan korostettu, Mäkinen romutti aivan yhtä paljon autoja samalla aikakaudella ja jos Subarun tekniikka olisi ollut 90-luvun lopulla luotettavampaa olisi Colinillakin enemmän kuin yksi mestaruus tilillä. Uniikki kuljettaja monella tavalla jota on vaikea verrata kehenkään nykykuljettajaan oikein, ehkä formulapuolen legendoista Gilles Villeneuve on melko lähellä.
Tommi Mäkinen: Jotenkin se murhaava voitontahto ja keskittyminen paistoi juuri Tommin katseesta läpi. Colinin tyyppinen kuljettaja melko paljon, kakkossijoja ei paljoa keräilty ja autoja romuttui paljon, mutta toisaalta taas välillä tuli uskomattomia loppuhetkien venymisiä. Toisaalta taas äärimmäisen hyvä vaihtuvissa olosuhteissa josta neljä Monte voittoa putkeen kertoo aika paljon, tai San Remo 99' loppuvenyminen. Tähän ei paljon Subaru-aikoja kannata liikaa analysoida, veikö sitten 02' Argentiinan jättimälli jotain viimeistä särmää pois, mene ja tiedä. Loeb on jossain sanonut että menneiden aikojen kuskeista piti erityisesti Mäkisen ajotyylistä ja yritti ottaa Mäkiseltä vaikutteita, tämäkin kertoo jotain.
No niin, eiköhän se riitä tältä erää, tekstiä tuli kun CCMK:lla parhaimmillaan, mutta jos kerran vuodessa postaa niin se toivottavasti sallittakoon. Nämä toki vain omia mielipiteitä, ja eriäviä näkemyksiäkin näistä olisi kiva lukea. Tämän saa toki siirtää johonkin muuallekin kun juttua tuli paljon myös muista kun Mikosta.
Ja kevyet mullat Björn Waldegårdille. Sain tiedon hänen kuolemasta tätä viestiä kirjoittaessa
. Oman aikansa pioneeri hänkin.