Kokemäen Krootilan kylässä joulukuussa 1960 tapahtunut Hilkka Hillevi Saarisen (s. 1. marraskuuta 1927) surma tunnetaan yleisesti Suomessa nimellä "Uunisurma". Tapaus on yksi Suomen tunnetuimpia henkirikoksia, eikä sen tekijä ole virallisesti koskaan selvinnyt, vaikka aviomiestä Pentti Frans Olavi Saarista kohtaan olikin vahvoja epäilyjä.
Sisällysluettelo
Tapahtumien kulku
Hilkka Saarinen nähtiin viimeksi elossa joulukuussa 1960, jolloin hän oli 33-vuotias. Hän eli vanhassa isossa puutalossa yhdessä aviomiehensä kanssa. Talo oli Hilkan lapsuudenkoti ja isovanhempiensa perintöä. Osan talosta aviopari oli maksanut lainalla perikunnan muille osakkaille. Heillä oli viisi lasta, jotka oli kuitenkin huostaan otettu ja sijoitettu eri kasvatus-ja ottokoteihin perheen elämän vaikeuksien, sekä isän väkivaltaisuuden takia. Perheen lasten ja naapureiden kertomusten mukaan perheen isä oli erittäin mustasukkainen alkoholin vaikutuksen alaisena ja käyttäytyi jatkuvasti voimakkaan väkivaltaisesti vaimoaan kohtaan. Heidän mukaansa hän oli useasti uhannut tappaa vaimonsa tavalla, jota ei pystyttäisi selvittämään. Perheen vanhin poika kävi koulutoverinsa kanssa talossa joulupäivänä 1960, päivää aikaisemmin kuin oli ilmoittanut tulevansa. Tarkoituksena oli viettää muutama joulun lomapäivä vanhempien kanssa. Kun hän ihmetteli, missä äiti on, isän vastaus oli, että äiti oli lähtenyt jonnekin hänen nukkuessaan. Pojan kysyessä onko äiti eräässä paikkakunnan talossa, jossa hän oli aikaisemmin ollut työssä, isä vastasi "ei hän ole siellä ikinä."
Heidän mennessään taloon poikien huomio kiinnittyi outoon tilanteeseen. Talon ulko-ovi ei ollut lukossa joten pojat menivät eteiseen ja avasivat sisäeteiseen johtavan oven. Tällöin isä avasi eteisessä olevan isonkeittiön oven sisäpuolelta sekä esti pojilta kulun asettumalla ovensuuhun. Yllättyneenä isä ihmetteli poikien ilmoitetusta poikkeavaa saapumista. Samalla hän tuli eteisen puolelle, lukiten oven perässään. Myöhään samana iltana, pimeän aikaan, pojat kävivät isän kanssa hakemassa isonkeittiön takana olevasta äidin huoneesta lisää petivaatteita. Pojan ihmetellessä isonkeittiön pimeyttä, "miksi ei valoja sytytetä?", isä sanoi lampun olevan rikki. He kulkivat isonkeittiön läpi sisäeteisen ja äidinhuoneen oviaukkojen kohdakkain olevassa kapeassa valokeilassa. Pojat kuitenkin näkivät tuvan suuren leivinuunin ympäristöön osittain, kaikki vuosien kuluessa ison leivinuunin muurin päälle kertynyt sekalainen tavara oli heitelty pitkin isonkeittiön lattiaa. Isä sanoi siivonneensa, lukkojen takana hämärässä, vaikka talon pikkukeittiö ja eteinen olivat valaistuja. Lisäksi isän toisen käden eturystyset olivat vahingoittuneet vereslihalle.
Isä oli myös seurannut poikien liikkeitä tarkasti ja käyttäytynyt hermostuneesti. Koulutoveri lähtikin sen vuoksi parin päivän kuluttua takaisin kotiinsa. Poika jätti asian kuitenkin sikseen. Äitiä ei kuulunut takaisin. Isä asusteli kaikessa rauhassa talossa.
Vuosien kuluessa poika kävi kotona silloin tällöin, viipyen pisimmillään muutaman päivän. Samalla poika tarkkaili tapahtuneita muutoksia talossa ja sen piirissä. Hän tarkasti maapohjaisen ja kiviseinäisen talon päädyssä olleen kellarin, sekä vähän matkan päässä olleen huusin lähimaastoineen. Navetan etupihalla aikaisemmin olleen hiekkakasan katoaminen jäi askarruttamaan. Vähitellen ajan kuluessa pojalle oli tullut vahva epäily siitä ettei äiti ollut enää elossa. Maaston tutkimisen jälkeen oli vuorossa itse päärakennuksen lankkulattioiden, sekä laajan vinttitilan ja kivijalan sisäosan eli talon lattian alusen tarkistaminen taskulampun avulla. Myöhemmin poika kokeili sormillaan muurin saumoja. Muurin päällä saumat tuntuivat sormissa täysiltä, hienoilta ja irrallisina pyöriviltä muruilta.
Vuonna 1966 poika lähetti poliisille seuraavanlaisen kirjeen: "Epäilen, että isä tietää äidin katoamisesta enemmän kuin on kertonut. Hän on selvästi avannut leivinuunin ja muurannut sen taas kiinni. Silti koko uunilla ei ole ollut käyttöä seitsemään-kahdeksaan vuoteen tätä ennen. Isä siivoili pimeässä, vaikka toisessa huoneessa oli valo, kun tulin paikalle. Luulisin, että uuni olisi syytä purkaa. Isä voi tehdä mitä vaan." Kirjettä ei noteerattu. Vuotta myöhemmin poika kirjoitti toukokuun ELÄMÄ-lehteen 5/1967 jutun joka otsikoitiin Minne he katoavat/ Epäilen isääni murhaajaksi jossa hän epäili isäänsä äitinsä murhaajaksi. Myöhemmin isän ja pojan tavatessa isä sanoi: "Eiköhän hoideta kumpikin vain omat asiamme".
Vasta vuonna 1972, uusien tutkijoiden saatua tehtäväkseen käydä lävitse vanhoja selviämättömiä tapauksia otettiin poikaan yhteys kirjeen johdosta. Samalla hän sai lukea tapaukseen liittyvän kuulusteluaineiston. Niissä oli paljon asiatonta paikkakunnalla liikkunutta huhua. Pienet ristiriitaisuudet kertomusten välillä antoivat vahvistuksen sille, että pojan epäilyissä voisi olla aihetta tarkemmille tutkimuksille.
Hilkan päivänä 27. marraskuuta vuonna 1972, 12 vuotta Hilkka Saarisen katoamisen jälkeen, Turun lääninosaston komisario Gunnar Kivelä saapui avustajineen Kokemäelle mukanaan asiakirja, joka valtuutti heidät purkamaan Saarisen perheen leivinuunin. Aviomies siirrettiin poliisiasemalle ennen kuin poliisit alkoivat purkaa uunia. Metrin syvyydestä paljastui muumioituneen naisen pää. Kun kaivettiin hieman lisää, tuli esiin jalkaterä ja lopulta koko ruumis. Ruumis kuljetettiin Poriin, maakunnan pääkaupunkiin. Seuraavana päivänä vanhin poika kävi tunnistamassa hänet Hilkka Saariseksi, äidikseen.
Aviomies totesi niin kuulusteluissa kuin lapsilleenkin ettei tiedä asiasta mitään.
Oikeudenkäynti
Tapausta käsiteltiin aluksi kihlakunnanoikeudessa. Oikeudessa mies ei halunnut puolustusasianajajaa, mutta hänelle määrättiin sellainen, sillä hän ei oikeuden mielestä pystynyt yksin valvomaan etuaan ja oikeuttaan. Koko oikeusprosessin ajan mies kielsi syytteet. Eräässä vaiheessa hän kertoi, että mustalaiset olivat tunkeutuneet hänen taloonsa joulun alla 1960, mutta mustalaisteoria hylättiin heti alkuunsa. Lukuisat todistajat kertoilivat miten Hilkka oli hengenhädässä valitellut saamiaan pahoinpitelyjä ja vammoja. Nainen oli käynyt lukuisia kertoja lääkärissä saamiensa vammojen takia. Tämä oli syyttäjän paras ase aihetodisteiden lisäksi. Eräs todiste joka jätettiin huomiotta, oli aviomiehen kirjalainat: mies oli huhti-ja joulukuun välissä vuonna 1960 lainannut 75 rikosromaania, joista monet liittyivät murhiin, myös aviovaimon murhaamiseen.
Kokemäen kihlakunnanoikeus katsoi, että aviomies ei ollut aiheuttanut Hilkka Saarisen kuolemaa tahallaan ja tuomitsi hänet kahdeksaksi vuodeksi kuritushuoneeseen törkeästä pahoinpitelystä. Siitä mies ehti istua vain vuoden, sillä Turun hovioikeus ja korkein oikeus vapauttivat hänet perustelemalla, ettei Hilkan kuolinsyytä tai surmatapaa saatu selville eikä kuolemantuottamuksesta voinut enää tuomita 12 vuoden jälkeen. Hilkan aviomies palasi tyhjillään olleeseen taloon, joka oli jo hyvää vauhtia rapistumassa, ja eleli siellä yksin kuolemaansa asti 1. elokuuta 1986.
Tapaus on merkitty poliisin tietoihin selvittämättömänä rikoksena.
