On se monesti Seiväshypyssä ollut lähellä, mutta Antti Kalliomäen jälkeen ei Suomella ole ollut varmaa arvokisa menestyjää. Antti Tapani "Teräshermo" Kalliomäen se surullisen kuuluisa rintakehä Montrealissa 1976, oli hetki jolloin suomalainen miesseiväshyppääjä on ollut ehkä kaikkein lähimpänä voittaa todella ison kisan vuoden 1962 Pentti Nikulan EM-kullan jälkeen. Todella isolla kisalla tarkoitan Olympia-finaalia jossa ovat viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana Suomalaisista esiintyneet vain ainoastaan Rauli Pudas, Antti Kalliomäki, Tapani Haapakoski, Asko Peltoniemi ja Kimmo Pallonen. Kaikkien uraan on vaikuttanut sama valmentaja Aulis Kairento ja hänen jakamansa opit. Vain yksi kilpailupaikka pelotti Antti Kalliomäkeä koko uran ajan "Teräshermoa pelotti koti Suomen päästadion" ihan totta Helsingin Olympiastadionin jo aikojen alusta vaarallinen seiväspaikka sai aina kylmän hien otsalle oli sää mikä tahansa. Oikeastaan koko uran ajan tuo vuoden 1968 Tsekkoslovakia ottelun turma, oli miellessä. Tulevana syksynä siitä on 40 vuotta, yksi epäonnistunut hyppy, loi poikkeavan tekniikan ja siitä seurasi menestys.Observer sanoi:Mononen.Eipä jäänyt mitalikaan kauas.
"Rautainen tahto nosti vuoden 1968 pahan todella vakavan loukkaantumisen jälkeen Antin takaisin huipulle, monet olivat jo varmoja ettei rikkinäinen nilkka enää kestä raakaa leikkiä. "Sillä Jalalla ei kukaan hullu enää hyppää. Ei siitä mittään tule, mitä vielä. Antti oli palatessaan vielä parempi kuin ennen loukkaantumistaan. Paluu otti lähes kolme vuotta, mutta kova tahto ja rautainen usko palauttivat Siikaisista lähteneen siihen aikaan Helsinkiin opiskelemaan tulleen miehen huipulle. Toinen syy oli Aulis Kairento, joka valoi nuoreen mieheen uskoa. Koko ajan Aulis oli loistava kannustaja ja valmentajan ja valmennettavan suhde oli ideaali. Koskaan ei poikkipuolista sanaa sanottu, ja miehet täydensivät toisisaan. Muutaman vuoden vanhempi Aulis pystyi luotsaamaan nuorta miestä ihan tarpeeksi hyvin.
Niin lähelle Antti silloin pääsi Olympiakultaa se oli ihan otettavissa, säässä jota voi kuvata sanoilla helvetillinen. Varsinkin ensinmäinen yritys 555:stä joka oli täydellinen "Nappihyppy" oli kaikki kunnossa, mies oli kuitenkin niin varma voitostaan, että meni pullistelmaan rintaansa riman päällä ja se penteleen rima tuli alas tietenkin! Sitten tuli se kirottu sade, ja vei mahdollisuudet parempaan.
Toisessa yrityksessä 555;stä ei ollut enää järkeä yrittääkkään yli koska alkoi taas sataa ja tuulla. Kisan alussa paistoi aurinko tosi kuumasti korkeuteen 550 ja lopussa satoi ja myrskysi lähes kaatamalla.
Siinä säässä 550 oli todella kova tulos, varsinkin kun vaikka voittajaksi hyppäsi samalla tuloksella Puolan Tadéusz Slusárskí. Antti tunnusti reilusti 26-vuotiaan puolaisen sähköasentajan paremmuden.
"Tadeusz oli tänään parempi hän pelasi enemmän riskiä, hyppäämällä vain kolmesti minun viittä vastaan. Maanantai-tiistai yö 26.7-27.7 1976 jota Suomessa elettiin se "Suuri Maanantai" Ensin alkuillasta Suomenaikaa alkuyöstä Hannu Siitonen heitti keihästä 87,92 ja sai hopeaa. Sitten Lasse Virén juoksi 27,45,90 ja voitti miesten 10 000 metriä ja päälle kuin kermaksi kakun päällä Antti otti tuon hopean. Joka oli Suomen seiväshypyn ensinmäinen olympiamitalli sitten Eeles Landströmin pronssin 1960.
Seiväs on herkkää hommaa, ja vaikeissa oloissa hyppäämisen osaaminen kasvattaa. Matti on vasta 22-vuotias, Suomen kaikkien aikojen paras seiväshyppääjä on yhä edelleen Antti Kalliomäki.
Tuskin arvasi aikanaan poikaansa kuljettaessan Antin isä Heikki Kalliomäki, Millainen timantti hänen ainoasta pojastaan vuosien kuluessa kasvoi. Nuorena Anttia pelotti oikeastaan ainoastaan kilpailumatkat enemmän kuin itse kilpailu silloin kun kuskina oli isä Heikki. "Isä ajoi aina niin ronskisti että, monesti kilapilumatka oli jännittävämpi kuin itse kilpailu" totesi Antti vuonna 1993.
Antti oli jo 29,5-vuotias eli siis jo "Vanha-mies" kuten Kandalaismedia häntä nimitti. Kilpailun vanhin osanottaja. Silloin kun napsahti ensinmäinen arvokisamitalli olympiahopea Montrealista. Sen järkähtämättömän hermopein moni muistaa vieläkin, oli se sen verran kovaa peliä. "Täyttä Pelleilyä!" Totesi Antti vimmoissaan, toimittajana niissä kisoissa olleeelle Juhani "Jussi" Syväselle Seiväskarsinnan jälkeen "510 ei tänä päivänä ole riittävä raja karsinnalle, 520 olisi ollut ihan eri juttu. Nyt finaaliin pääsi liian monta hyppääjää 20 miestä arvokisafinaalissa on aivan liikaa!" saman karsinnan jälkeen "tallitoveri" Ylivieskan "huuliveikko" Tapani Haapakoski lausui nuo lähes profetiaaliset sanat " Antti on elämänsä parhaassa kunnossa.". SE parani tuolloin finaalissa lukemaan 550, josta sitä parannettiin vielä samana vuoden 1976 kesänä lukemiin 553 Tampereen Ratinassa. Muutama viikko Montrealin jälkeen.
Antti parani kuin viini eli tulokset nousivat vuosi vuoden jälkeen. 1971 Yhdeksäs hurjan uhkapelin jälkeen, Helsingin EM-kisoissa. 1972 Münchenin "Seiväsdopingin" eli se kuuluisa Bob Seagren "Skypole" ja "Catapole-seivässotku, Ei tulosta kun selkä kramppasi ennen finaalia. Slusarskiin puri "Münchenin terrori, ei tulosta kuten ei Kalliomäellekään Münchenissä." Dave Roberts romahti USA:n karsinnoissa. eli heistä yksikään ei ollut kärkipäässä neljä vuotta aiemmin.
Eli odottaa piti aina Montrealin asti kunnes "Teräshermo" sai oman arvokisamitallinsa.
1978 31-vuotiaana ura alkoi kääntyä jo lopuilleen mutta siitä huolimatta Prahan Eveniza Rocheskon stadionilta poistui lähes tyytyväinen EM-hopeamies uran pirullisimman "Sää pahuksen kylmä, ja tuuli ja sadekkin vielä, se oli todellista venäläistä rulettia. Uskalsin vasta toisessa hypyssäni 560:stä ottaa käteen jäykimmän seipääni. En koskaan aikaisemmin ole hypännyt sillä tälläisessa säässä." Kilpailun joka jäi monien mieleen myös Rauli Pudaksen kolmannesta hypystä korkeudesta 545. Hypystä jossa rima hyppi ja pomppi mutta kummallisesti jäi kannattimilleen." Kädessä oli tuolloin jo Skypolen seiväs 1976 hopea voitettiin Catapolen laskuun, tosin firman nimeä ei saanut lukea seipäissä.
Prahassa kaikki oli sortua niskaan jo painajaismaisissa oloissa käydyssä karsinnassa. Rima 515 ja kolmas hyppy onnistui viimeisenä miehenä finaaliin, ja kun muistetaan mitä Suomen kansa odotti.31-vuotiaalta 184-senttiseltä kapeakasvoiselta aina väärältä puolelta ponnistavalta kahden lapsen isältä. Antti toimi urheilun ohessa huippuvuotensa koulujen lukukausien aikana voimistelunopettajana Hämeenkylän yläasteella ja lukiossa tosin hän oli virkavapaalla 1979-80 keskittyen Moskovan olympialaisiin koko kouluvuoden ajan. (esikoinen Tuomas oli tuolloin 9-vuotias ja kuopuus Juha vasta 3-vuotias.)
1980 kävi sitten niinkuin moni yhä tänä päivänä muistaa "Vuoden työ valui käsistä, tuli vaan jotekin sellainen liian helppo olo! Fiilinki on todella mahtava, ja kun olot olivat ihan kunnossa myötätuuli ja kaikki! Siinä se sitten kai olikin Tuli sellainen "Liian Helppo" olo. Puristus jäi puuttumaan ja tekniikka meni sekaisin saman tien. Kyllä tuollainen 490 korkuinen ote seipäästä vaatii rutistusta." Totesi Antti jälkeenpäin kun Kultajahti päättyi 33-vuotiaan konkarin karsiutumiseen karsinnassa. Ja on aina muistettava että Antti teki tulosta aina tosissaan. Silloin kun oli kisa tai harjoituskausi niin siihen todella keskityttiin. Valmentajana oli siihen aikaan "Suomalaisen seiväshypyn "Professori "Aulis Kairento, joka valmensi kaikkia kolmea huippuhyppääjää Anttia, Tapani Haapakoskea ja Rauli Pudasta yhtä aikaa.
Tosin viimeksi mainittua osin yhdessä Tapani Haapakosken kanssa. Tapani ja Antti hyppäsivät molemmat samalla ranskalaistyylillä. Tosin Antti ponnisti vuoteen 1981 asti riman alta tai jopa sen takaa, koska vasen nilkka ei sallinut normaalia liikerataa. Vasta tuolloin korjattiin lähes 15 vuotta vihoitellut nilkka, ja se todella tuskainen kipu jäi pois elämästä. Huippu-ura käytiin lähes kokonaan lähes yhdellä jalalla. "Teräshermo, Viilipytty ja Maailman luotettavin seiväshyppääjä." olivat termejä joita Antista vuosina 1972-84 voitiin käyttää. Käsite ote pitää, jäi käyttöön vielä hyppäämisen loputtua. Siitä nimittäin tuli Antti Tapani Kalliomäen mainoslause ja tunnus politiikassa. Tosin muutamin muutoksin viimeisin oli vuoden 1999 "Ote Tulevaisuuteen." Oikeastaan oli hyvä ettei se rima pysynyt kannattimillaan, nimittäin paljon vaikeampaa olisi ollut valita vuoden 1976 vuoden urheilijaa, kahden sympaattisen urheilijan Antti Kalliomäen ja Lasse Virenin välillä jos molemmat olisivat olleet olympiavoittajia. Siitä äänestyksestä olisi tullut kaikkea muuta kuin reilu.Molemmat kun olivat aikananaan palvelleet urheilukompanjaa Santahaminassa vuosina 1967-68.
Viimeksi muokattu:
