Bobakki
@f1hog
Bernie Ecclestone ehätti ennen F1-kauden loppua viettämään 80-vuotispäiviään. Faneilta Bernie saa osakseen lähinnä vihaa, mutta häneen henkilöityy niin paljon F1-historiaa, että ajattelin pienen kertauksen kenties selventävän, mikä tekee ilkeästä harmaasta kääpiöstä niin ilkeän.
Henkilönä Bernie on lajin historiassa täysin vertaansa vailla. Hän on ollut mukana F1:ssä MM-sarjan alusta lähtien, ilmoittautunut F1-kilpailuun kuljettajana, toiminut kahden kuljettajan managerina, omistanut kaksi eri F1-tallia, perustanut ja johtanut F1-tallien yhdistys FOCAa, vastannut yksin sarjan kaupallisista sopimuksista kolmisenkymmentä vuotta ja tänä aikana muuttanut lajia sekä hyvässä että pahassa enemmän kuin mikään muu taho lajin kattojärjestö mukaan lukien.
Ecclestone lopetti koulunkäynnin 15-vuotiaana toisen maailmansodan juuri päätyttyä lähteäkseen laboratorioassistentiksi bensiinivalmistajalle. Moottoriurheilun pariin hänet toivat moottoripyörät, jotka olivat hänen harrastuksensa, ja joita hän päätyi myymään sivutoimena. Moottoripyörät veivät hänet myös kilpailuihin, ja lopulta nelipyöräisiin. Kilpaura eteni F3-luokkaan asti, mutta 1956 hänet radalta parkkipaikalle lennättänyt onnettomuus lopetti aktiivisen kilvanajon. Bernie nimittäin pyöritti jo tuolloin menestyvää liiketoimintaa moottoripyörien ja autojen parissa, ja näki kilvanajon riskit liian suuriksi.
Oli aika, jolloin paholainen ei omistanut Bernien sielua.
50-luvulla Ecclestone laajensi liiketoimintaansa menestyksekkäästi kulkuneuvoista asuntoihin kuitenkaan unohtamatta intohimoaan moottoriurheiluun. 1957 tarjoutui mahdollisuus Connaught-kilpatallin irtaimiston ostamiseen, ja näin hän alkoi pyörittää F1-tallia 26-vuotiaana. Yhtä autoista ajoi ystävä Stuart Lewis-Evans, jonka kanssa yhteistyö laajeni pian manageroinniksi. Menestys oli heikkoa, ja turhautuneisuus sai Bernien ajamaan yhtä autoistaan itse Monacon 1958 aika-ajoissa laihoin tuloksin. Myöhemmin samana vuonna talli koki traagisen lopun, kun Lewis-Evans kolaroi Marokon GP:ssä ja kuoli saamiinsa palovammoihin kuusi päivää myöhemmin. Ecclestonelle kuolema oli järkytys, joka sai hänet kääntämään selkänsä lajille useiksi vuosiksi.
Bernien tausta kilpailijana on kenties yllättävä, mutta hän itse ei ole juuriaan unohtanut. Stirling Moss tapasi Ecclestonen Monacon GP:tä edeltäneessä historic-tapahtumassa 1997, ja Bernie oli varsin innoissaan: ”Eikö olekin hienoa? Juuri sellaista kuin aikaan ennen kuin pilasin sen!” Ja vaikka Ecclestone myöntää olevansa osin vastuussa lajiin pesiytyneestä tarpeesta siloitella kaikki mahdolliset rypyt, on hän aina ollut värittömyyttä vastaan. Bernie ymmärtää karismaattisten henkilöiden tärkeyden lajin näkyvyydelle, ja tuo tämän aika ajoin aktiivisesti ilmi myös omissa kommenteissaan.
Kilpailijan sielunsa Ecclestone on kuitenkin aina valjastanut liiketoimintansa tarpeisiin: ”Jos olet juoksija, laskettelija tai kilpa-ajaja, taistelet aina viimeisestä sadasosasekunnista, eikö vain? Minä olen bisnesurheilija, jolle se viimeinen penni merkkaa eniten – ei rahallisesti, vaan tyydytyksen muodossa.” Niki Lauda antaa esimerkin: ”Kun neuvottelet hänen kanssaan, on sinun syytä olla parhaassa terässäsi. Hän käyttää mitä tahansa tekosyytä, mitä tahansa puolitotuutta muuttaakseen tilannetta. Hän väittää, että musta on valkoista ja, että kaksi plus kaksi on viisi – tai päin vastoin – mitä vain hänen päähänsä tulee, jos se sopii hänen taktiikkaansa.”
Paluun F1:iin Bernie teki 1960-luvun puolivälissä tavattuaan Jochen Rindtin. Syntyi päätös managerointisuhteesta, jonka päätös oli yhtä onneton kuin vuosikymmentä aikaisemmin Rindtin kuoltua Monzan GP:n aika-ajoissa 1970. Tällä kertaa Ecclestone oli kuitenkin tullut jäädäkseen ja Ron Tauranacin etsiessä yhteistyökumppania Brabham-tallin toiminnan jatkamiseen päätti Bernie ostaa tallin. Tauranac sai pian lähteä ja Ecclestonen uudistukset käänsivät tallin uuteen nousuun. Pääsuunnittelijaksi hän löysi omien sanojensa mukaan ”tallin nurkasta pressun alta” eteläafrikkalaisen Gordon Murrayn, josta sulkeutui seuraavan vuosikymmenen kenties paras F1-suunnittelija.
70-luvun puolivälissä Brabham oli palannut voittajaksi Carlos Pacen ja Carlos Reutemannin voimin, ja 1980-luvun pitkä yhteistyö Nelson Piquet’n kanssa poiki kaksi kuljettajien maailmanmestaruutta. Ecclestonen ajan Brabhamin perinnöksi voidaan (yhdessä Colin Chapmanin kanssa toki) katsoa F1:lle ominainen sääntöjen tulkintatapa – kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua. 70-luvun lopun imuriautoa seurasi onnistunut yritys kiertää kaikkia mahdollisia paino- ja maavarasääntöjä 80-luvun alussa, joka lopulta pakotti FISA:n toimimaan ja uudistamaan sekä sääntöjen kirjoitustapaa että valvontaa.
Brabham olisi kuitenkin voinut olla menestyksekkäämpikin, jollei bisnesurheilija olisi ottanut valtaa Ecclestonessa. Niin moottori- kuin rengassopimuksiakin solmittiin molemmat silmät tilikirjassa, mutta suurin laiminlyönti oli tallijärjestö FOCA:n johtaminen, joka lopulta johti Brabhamin myyntiin 1987. Järjestö sai alkunsa jo 1972 Bernien ehdotuksesta perustaa yhteinen taho huolehtimaan tallien oikeuksista ja erityisesti kilpailurahojen oikeudenmukaisemmasta jakamisesta, ja lajia hallinnoineen CSI:n kyvyttömyyden johdosta se saavutti muutamassa vuodessa aseman sekä sääntö- että etenkin markkinointikysymyksissä. Brabhamin tappio oli F1:n voitto, sillä Ecclestonen toiminta teki lajista niin suositun kuin se tänä päivänä on.
FOCA:n menestys perustui ennen kaikkea Ecclestonen kykyyn keskittyä yksityiskohtiin kuitenkaan kokonaiskuvaa hukkaamatta. F1-tohtori Sid Watkinsin mukaan ”hänellä on uskomaton kyky pitää kymmenkunta ajatusta mielessään yhtä aikaa ja siirtyä yhdestä toiseen hetkessä”. Stirling Mossin mielestä Ecclestone selviäisi mistä tahansa F1-varikon tehtävästä ajamista lukuunottamatta. Samoin hänen sanaansa on aina voinut luottaa. Niki Lauda: ”Kun olet saanut sopimuksen aikaan hänen kanssaan, voit luottaa sen olevan vedenpitävä. Vuosien aikana kaikki Formula 1:ssä – kilpailunjärjestäjistä kuljettajiin – ovat saaneet oppia, mitä Bernien kädenpuristus tarkoittaa, ja se luonnollisesti tekee hänen kanssaan työskentelystä helpompaa.”
Ecclestonen visio oli loppujen lopuksi varsin yksinkertainen: Lajista täytyi saada televisioon sopiva ja helposti markkinoitava. Toteutus ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin nyt voisi kuvitella, vaan Bernien täytyi muuttaa koko sirkuksen asenne amatöörimäisyydestä ammattimaisuuteen. Aiemmin suuntaa antaneet aikataulut muuttuivat minuutintarkoiksi ja tallit pyrittiin sitouttamaan sarjaan koko vuodeksi. Näin Bernie loi paketin, jota myydä TV-yhtiöille sekä kilpailujärjestäjille. Pikkutarkka yksityiskohtiin paneutuminen on kenties näkyvin osa Ecclestonen vaikutusta, eikä aina yksiselitteisesti F1:n parhaaksi. Millilleen ruutuunsa pysäköity kuljetuskalusto, vainoharhaisuuteen asti vahdatut kulkuluvat, kahden (ja vain kahden) auton tallit, määräys, että tallin molempien autojen tulee olla samanvärisiä, eikä väritystä saa vaihtaa kesken kauden... Kaikki Bernien pikkutarkkuuden ilmentymiä.
Lakimies Max Mosley oli Bernien julma sidekick jo FOCA-aikoina.
Henkilönä Bernie on lajin historiassa täysin vertaansa vailla. Hän on ollut mukana F1:ssä MM-sarjan alusta lähtien, ilmoittautunut F1-kilpailuun kuljettajana, toiminut kahden kuljettajan managerina, omistanut kaksi eri F1-tallia, perustanut ja johtanut F1-tallien yhdistys FOCAa, vastannut yksin sarjan kaupallisista sopimuksista kolmisenkymmentä vuotta ja tänä aikana muuttanut lajia sekä hyvässä että pahassa enemmän kuin mikään muu taho lajin kattojärjestö mukaan lukien.
Ecclestone lopetti koulunkäynnin 15-vuotiaana toisen maailmansodan juuri päätyttyä lähteäkseen laboratorioassistentiksi bensiinivalmistajalle. Moottoriurheilun pariin hänet toivat moottoripyörät, jotka olivat hänen harrastuksensa, ja joita hän päätyi myymään sivutoimena. Moottoripyörät veivät hänet myös kilpailuihin, ja lopulta nelipyöräisiin. Kilpaura eteni F3-luokkaan asti, mutta 1956 hänet radalta parkkipaikalle lennättänyt onnettomuus lopetti aktiivisen kilvanajon. Bernie nimittäin pyöritti jo tuolloin menestyvää liiketoimintaa moottoripyörien ja autojen parissa, ja näki kilvanajon riskit liian suuriksi.
Oli aika, jolloin paholainen ei omistanut Bernien sielua.
50-luvulla Ecclestone laajensi liiketoimintaansa menestyksekkäästi kulkuneuvoista asuntoihin kuitenkaan unohtamatta intohimoaan moottoriurheiluun. 1957 tarjoutui mahdollisuus Connaught-kilpatallin irtaimiston ostamiseen, ja näin hän alkoi pyörittää F1-tallia 26-vuotiaana. Yhtä autoista ajoi ystävä Stuart Lewis-Evans, jonka kanssa yhteistyö laajeni pian manageroinniksi. Menestys oli heikkoa, ja turhautuneisuus sai Bernien ajamaan yhtä autoistaan itse Monacon 1958 aika-ajoissa laihoin tuloksin. Myöhemmin samana vuonna talli koki traagisen lopun, kun Lewis-Evans kolaroi Marokon GP:ssä ja kuoli saamiinsa palovammoihin kuusi päivää myöhemmin. Ecclestonelle kuolema oli järkytys, joka sai hänet kääntämään selkänsä lajille useiksi vuosiksi.
Bernien tausta kilpailijana on kenties yllättävä, mutta hän itse ei ole juuriaan unohtanut. Stirling Moss tapasi Ecclestonen Monacon GP:tä edeltäneessä historic-tapahtumassa 1997, ja Bernie oli varsin innoissaan: ”Eikö olekin hienoa? Juuri sellaista kuin aikaan ennen kuin pilasin sen!” Ja vaikka Ecclestone myöntää olevansa osin vastuussa lajiin pesiytyneestä tarpeesta siloitella kaikki mahdolliset rypyt, on hän aina ollut värittömyyttä vastaan. Bernie ymmärtää karismaattisten henkilöiden tärkeyden lajin näkyvyydelle, ja tuo tämän aika ajoin aktiivisesti ilmi myös omissa kommenteissaan.
Kilpailijan sielunsa Ecclestone on kuitenkin aina valjastanut liiketoimintansa tarpeisiin: ”Jos olet juoksija, laskettelija tai kilpa-ajaja, taistelet aina viimeisestä sadasosasekunnista, eikö vain? Minä olen bisnesurheilija, jolle se viimeinen penni merkkaa eniten – ei rahallisesti, vaan tyydytyksen muodossa.” Niki Lauda antaa esimerkin: ”Kun neuvottelet hänen kanssaan, on sinun syytä olla parhaassa terässäsi. Hän käyttää mitä tahansa tekosyytä, mitä tahansa puolitotuutta muuttaakseen tilannetta. Hän väittää, että musta on valkoista ja, että kaksi plus kaksi on viisi – tai päin vastoin – mitä vain hänen päähänsä tulee, jos se sopii hänen taktiikkaansa.”
Paluun F1:iin Bernie teki 1960-luvun puolivälissä tavattuaan Jochen Rindtin. Syntyi päätös managerointisuhteesta, jonka päätös oli yhtä onneton kuin vuosikymmentä aikaisemmin Rindtin kuoltua Monzan GP:n aika-ajoissa 1970. Tällä kertaa Ecclestone oli kuitenkin tullut jäädäkseen ja Ron Tauranacin etsiessä yhteistyökumppania Brabham-tallin toiminnan jatkamiseen päätti Bernie ostaa tallin. Tauranac sai pian lähteä ja Ecclestonen uudistukset käänsivät tallin uuteen nousuun. Pääsuunnittelijaksi hän löysi omien sanojensa mukaan ”tallin nurkasta pressun alta” eteläafrikkalaisen Gordon Murrayn, josta sulkeutui seuraavan vuosikymmenen kenties paras F1-suunnittelija.
70-luvun puolivälissä Brabham oli palannut voittajaksi Carlos Pacen ja Carlos Reutemannin voimin, ja 1980-luvun pitkä yhteistyö Nelson Piquet’n kanssa poiki kaksi kuljettajien maailmanmestaruutta. Ecclestonen ajan Brabhamin perinnöksi voidaan (yhdessä Colin Chapmanin kanssa toki) katsoa F1:lle ominainen sääntöjen tulkintatapa – kaikki mikä ei ole kiellettyä, on sallittua. 70-luvun lopun imuriautoa seurasi onnistunut yritys kiertää kaikkia mahdollisia paino- ja maavarasääntöjä 80-luvun alussa, joka lopulta pakotti FISA:n toimimaan ja uudistamaan sekä sääntöjen kirjoitustapaa että valvontaa.
Brabham olisi kuitenkin voinut olla menestyksekkäämpikin, jollei bisnesurheilija olisi ottanut valtaa Ecclestonessa. Niin moottori- kuin rengassopimuksiakin solmittiin molemmat silmät tilikirjassa, mutta suurin laiminlyönti oli tallijärjestö FOCA:n johtaminen, joka lopulta johti Brabhamin myyntiin 1987. Järjestö sai alkunsa jo 1972 Bernien ehdotuksesta perustaa yhteinen taho huolehtimaan tallien oikeuksista ja erityisesti kilpailurahojen oikeudenmukaisemmasta jakamisesta, ja lajia hallinnoineen CSI:n kyvyttömyyden johdosta se saavutti muutamassa vuodessa aseman sekä sääntö- että etenkin markkinointikysymyksissä. Brabhamin tappio oli F1:n voitto, sillä Ecclestonen toiminta teki lajista niin suositun kuin se tänä päivänä on.
FOCA:n menestys perustui ennen kaikkea Ecclestonen kykyyn keskittyä yksityiskohtiin kuitenkaan kokonaiskuvaa hukkaamatta. F1-tohtori Sid Watkinsin mukaan ”hänellä on uskomaton kyky pitää kymmenkunta ajatusta mielessään yhtä aikaa ja siirtyä yhdestä toiseen hetkessä”. Stirling Mossin mielestä Ecclestone selviäisi mistä tahansa F1-varikon tehtävästä ajamista lukuunottamatta. Samoin hänen sanaansa on aina voinut luottaa. Niki Lauda: ”Kun olet saanut sopimuksen aikaan hänen kanssaan, voit luottaa sen olevan vedenpitävä. Vuosien aikana kaikki Formula 1:ssä – kilpailunjärjestäjistä kuljettajiin – ovat saaneet oppia, mitä Bernien kädenpuristus tarkoittaa, ja se luonnollisesti tekee hänen kanssaan työskentelystä helpompaa.”
Ecclestonen visio oli loppujen lopuksi varsin yksinkertainen: Lajista täytyi saada televisioon sopiva ja helposti markkinoitava. Toteutus ei kuitenkaan ollut niin helppoa kuin nyt voisi kuvitella, vaan Bernien täytyi muuttaa koko sirkuksen asenne amatöörimäisyydestä ammattimaisuuteen. Aiemmin suuntaa antaneet aikataulut muuttuivat minuutintarkoiksi ja tallit pyrittiin sitouttamaan sarjaan koko vuodeksi. Näin Bernie loi paketin, jota myydä TV-yhtiöille sekä kilpailujärjestäjille. Pikkutarkka yksityiskohtiin paneutuminen on kenties näkyvin osa Ecclestonen vaikutusta, eikä aina yksiselitteisesti F1:n parhaaksi. Millilleen ruutuunsa pysäköity kuljetuskalusto, vainoharhaisuuteen asti vahdatut kulkuluvat, kahden (ja vain kahden) auton tallit, määräys, että tallin molempien autojen tulee olla samanvärisiä, eikä väritystä saa vaihtaa kesken kauden... Kaikki Bernien pikkutarkkuuden ilmentymiä.
Lakimies Max Mosley oli Bernien julma sidekick jo FOCA-aikoina.
Viimeksi muokattu:
