Työpaikat ja kuolemat rikkiruletissa
– minkä tiedon varassa Suomi ajaa etuaan EU-päätöksenteossa?
EU:n rikkidirektiivi rulettaa. Direktiivi tuntuu olevan läpeensä paha tai hyvä, puhujan eturyhmästä tai sektori-intressistä riippuen. Sanasodassa ovat vastakkain tuhannet työpaikat Suomessa ja kuolemat Euroopassa. Onko julkisuudessa käynnissä kisa, jossa punnitaan, kuka esittää suurimmat uhkaluvut?
Kiistaton tosiasia on, että ympäristönsuojelusta syntyy kustannuksia. Mutta myös hyötyjä.
Päätöksentekonsa tueksi Euroopan komissio tilasi rikkidirektiivin vaikutuksista selvityksen vuonna 2009 (AEA 2009). Rikkipäästöjen vähentämisen hyödyt arvioitiin selvityksessä reippaasti kustannuksia suuremmiksi. Raportissa Suomen hyödyt arvioitiin noin 70 miljoonaksi euroksi vuodessa. Suomessa liikenne- ja viestintäministeriö selvitytti samana vuonna uusien rikkipitoisuusmääräysten vaikutuksia kuljetuskustannuksiin, mutta ei arvotuttanut hyötyjä. (LVM 2009)
Mitä rikkidirektiivin hyödyt ovat?
Rikkipäästöt tulivat Suomessa ehkä tunnetuiksi 1980-luvun happosade-keskustelussa, jolloin pelättiin metsien kuolevan. Sittemmin tieteellinen tutkimus on osoittanut, että rikkipäästöjen taloudellisesti huomattavin haitta johtuu ihmisten sairastavuudesta. Terveys on arvokasta. Ilmansaasteiden vuoksi kärsitään hengitystieoireista; pahimmillaan päästöt lisäävät riskiä sairastua syöpään sekä sydän- ja verisuonitauteihin. Käytännössä sairastuvuuden lisäys voi tarkoittaa, että esimerkiksi paperityöläinen ei pääsekään astman vuoksi töihin. Rikkipäästöjen vuoksi osa sairaista kuolee ennenaikaisesti. Toisaalta, paperityöläisen vaimo voi työllistyä sairaalaan hoitamaan miehensä kaltaista ilmanepäpuhtauksista kärsivää potilasta.
Tämän vuoksi rikki kiinnostaa Euroopan komissiota, ja muitakin päättäjiä. Julkisen sektorin terveydenhoitokustannukset paisuvat ja tuottavuus heikkenee, koska sairastuvuus ja kuolleisuus kasvavat. Samaan aikaan merenkulku ei maksa aiheuttamiaan haittoja. Tällöin markkinatalouden hintasignaali ei toimi, ja rahdattavat tuotteet myydään liian halvalla niiden aiheuttamien päästöjen haittoihin nähden.
Terveyshaittoja syntyy koko ajan. Rikkidirektiiviä alettiin tosimielellä valmistella vuonna 2008 ja se astuu voimaan vuonna 2015. Seitsemän vuoden aikana Suomen terveyshaittoja on kertynyt 490 miljoonaa euroa, jos uskoo AEA Technologyn (2009) raportin laskutapaa.
Ovatko jotkut suomalaiset sitten tyhmiä, kun vastustavat rikkidirektiiviä?
Eivät välttämättä. Päinvastoin kuin muualla, rikkipäästöjen vähentämisen kustannukset on Suomessa arvioitu hyötyjä suuremmiksi. Itse asiassa Suomessa on arvioitu vain kustannuksia. Keskeinen lähde on liikenne- ja viestintäministeriön tilaama raportti, jossa Suomen teollisuudelle on arvioitu koituvan lisäkustannuksia yhteensä 430 miljoonaa euroa vuodessa Itämeren liikenteestä (LVM 2009 s. 30).
LVM:n arvio Suomen metsäteollisuudelle koituvista lisäkustannuksista on noin 120 miljoonaa euroa vuodessa. Summa vastaa noin sadasosaa metsäteollisuuden vuotuisesta viennin arvosta. Lisäkustannus syntyy siirtymisestä vähärikkisen polttoaineen käyttöön.
AEA:n raportissa rikkidirektiivin kustannukset koko Itämeren merenkululle on arvioitu alimmillaan 600 miljoonaksi ja korkeimmillaan 4600 miljoonaksi euroksi vuosittain. Vastaava vaihteluväli terveysvaikutusten hyötyarvioille on alimmillaan 8000 miljoonaa ja korkeimmillaan 23000 miljoonaa euroa vuodessa.
Jos rikkidirektiivi kiinnostaa, tarkastakaa komission tilaama AEA:n raportti ja liikenne- ja viestintäministeriön sarjassa ilmestynyt suomalainen julkaisu. Vertailkaa kustannusarvioita. Lukekaa lähteet ja alaviitteet. Kiinnittäkää huomio siihen, mistä asiantuntija-arviot ovat peräisin.
Eväitä kansalliseen ja kansainväliseen rikkirulettiin
Jos Suomi uskoo, että elinkeinoelämän joidenkin toimialojen kustannukset ovat kohtuuttomat saavutettaviin kansalaisten terveyshyötyihin nähden, järkevä strategia olisi todistaa EU-neuvottelupöydissä Suomen kokema vääryys. Harvaanasutussa Suomessa haitoista kärsiviä on vähemmän kuin tiheään asutuissa Saksassa ja Hollannissa ja Iso-Britanniassa. Jos koko muu Eurooppa hyötyy rikkidirektiivistä, mutta vain Suomi häviää, hyötyvät maat voivat kompensoida Suomelle koituvia lisäkustannuksia. Maksumieheksi ei voi joutua vain Suomen hallitus ja suomalaiset veronmaksajat, jotka joutuisivat maksamaan tukea teollisuudelle ympäristöhaitalta välttyäkseen.
Mutta jos lähdetään neuvottelemaan kansainvälisellä areenalla, rikkidirektiivin kustannusten ja hyötyjen arvioiden on oltava tukevammalla pohjalla kuin mitä tähän mennessä Suomessa esitetty näyttö ja tieto ovat. Muuten meille nauravat naurismaan aidatkin.
Aitoja ajatteli ehkä Suomen hallituskin, joka ei budjettiriihessä pelästynyt metsäteollisuuden isoja uhkalukuja, eikä lämmennyt teollisuuden pyrkimyksille päästä tukiapajille. Helsingin Sanomien toimittaja totesikin lakonisesti hallituksen pitäneen teollisuuden esittämiä rikkidirektiivin kustannusarvioita ”yläkanttiin vedettyinä”.
Suomalaisessa rikkiruletissa, jossa on kyse vakavasta asiasta, näkyy päätöksenteon valmistelun taso. Ei ole sattumaa, että sektoritutkimuksen selvityshenkilöt totesivat aivan äskettäin raportissaan seuraavaa: ”Erityisesti tulisi vahvistaa sellaista tutkimustoimintaa, joka ei liity mihinkään sektori-intressiin tai etunäkökohtiin” (VNK 2012).
Päätöksentekoa palvelevan asiantuntemuksen puute näkyy niin rikkiruletissa kuin huolestuttavan monissa muissakin kysymyksissä. Jos valmistelu on huonoa, julkisen keskustelun taso ei kohene median välittämistä mielikuvista. Tarvittaisiin myös taloustoimittajia, joilla olisi taitoa perehtyä uutisoimiinsa mutkallisiin asioihin. Ja muistuttaisivat kansalaisia esimerkiksi siitä, että direktiivin kustannukset ovat sopeutumiskustannuksia, eikä direktiivi vaikuta Suomen työllisyyteen kuin korkeintaan tilapäisesti.
