Ajattelin tänään kirjoittavani tämän pakinan ylevästä aiheesta – suomen kielestä, mutta sitten tuli vastaan vähän muutakin!
Tänä vuonna on puhuttu paljon omasta äidinkielestämme.
Perimmäinen ”syyllinen” tähän keskusteluun on katolisessa kirkossa aikoinaan uudistamisen käynnistänyt munkki Martti Luther. Hän käynnisti 500 vuotta sitten prosessin, jonka me olemme oppineet koulukirjoistamme tuntemaan vähän vääristävällä nimellä uskonpuhdistus.
Luther ei varsinaisesti halunnut ”puhdistaa” silloista uskoa vaan halusi palauttaa korruptoituneen kirkon takaisin perusasioiden pariin. Kyse oli – reippaasti yksinkertaistaen – siitä, että Luther halusi ihmiset ja Jumalan lähemmäksi toisiaan.
Luther halusi puhdistaa pois erilaiset välimiehet – anekauppiaat ja muut – koska hänen mielestään kristinuskossa oli kyse ensisijaisesti armosta, ei taivaspaikan saamisesta rahalla tai hyvillä teoilla. Ihminen oli suoraan oikeutettu Jumalan armoon.
No, Lutherin käynnistämä reformaatio levisi nopeasti Saksasta kohti pohjoista, olihan Ruotsille – ja Suomella sen maakuntana – jo silloin tiiviit kansainväliset yhteydet Eurooppaan.
Uusi aate sopi erinomaisesti Ruotsin talousvaikeuksissa kärvistelleelle kuninkaalle Kustaa Vaasalle.
Valtiolla ei ollut rahaa, mutta katolinen kirkko oli rikas. Kun uusi aate halusi uskon ja kirkon kuuluvan kansalle, se merkitsi myös kirkon rikkauksien siirtämistä ”kansalle” eli valtiolle eli kuninkaalle! Oliko se lopulta 1500-luvun populismia, vai mitä?
Suomeen uusi oppi levisi nopeasti Wittenbergin yliopistoon 1530-luvulla opiskelemaan lähteneiden Mikael Agricolan ja Paavali Juusteenin myötä.
Uskon levittäminen rahvaalle ei kuitenkaan ollut helppoa, koska kansalta puuttui kirjoitettu kieli.
Tämän puutteen korjaamiseksi Mikael Agricola teki mittavan työn ja loi kirjoitetun suomen kielen ja käänsi mm. Raamatun suomeksi.
Mikael Agricola on siis suuri sankari. Hän synnytti suomalaisille tärkeimmän kansallisen identiteetin perustan eli suomen kielen.
Agricolan jalanjäljissä on syntynyt suomalainen kulttuuri.
Olemme nykyään kansakunta, yksi maailman vajaasta 200 itsenäisestä valtiosta. Tänä vuonna juhlimme itsenäisyytemme 100-vuotisjuhlaa.
Monella listalla olemme 10–15 ”parhaan” maan joukossa. Upea suoritus näin pieneltä porukalta, eikö vain? Oletus siis on, että olemme ylpeitä saavutuksestamme, asemastamme maailman kansakuntien joukossa.
Vai olemmeko me ylpeitä? Joku jakoi eilen Facebookissa meemiä eli nettijulistusta ”Suomi – maailman surkein maa”.
Lähes jokaisessa ajankohtaiskeskustelussa päädytään aina siihen, miten melkein kaikki Suomessa menee pieleen. ”Joo, työllisyys on parantunut, mutta se ei merkitse mitään kun pitkäaikaistyöttömyys on lisääntynyt”. ”Joo, hallitus on parantanut kilpailukykyä, mutta eihän hallitus työpaikkoja ole luonut vaan yritykset ihan itse”. ”Joo, ihmiset elävät nyt 10-20 vuotta pidempään kuin muutama vuosikymmen sitten, mutta sillä ei ole merkitystä, kun ihmisillä on paha olla”.
”Joo, opiskelijoiden opintotuet ovat ihan toisella tasolla kuin 1970–80 -luvuilla, mutta ei rahaa silti jää säästöön ja lomamatkoihin”. ”Joo, kukaan ei kuole nälkään tai köyhyyteen, mutta muut elävät liian hyvin”.
Ruotsilla menee monen suomalaisen mielestä tosi hyvin. Siellä on tehty kaikki oikein.
Venäjän Putinin toimintakin alkaa saada Suomessa kannatusta. Iltalehden kyselyn mukaan puolet perussuomalaisten kannattajista pitää Putinin toimintaa myönteisenä.
Hiton Agricola! Jos hän olisi jättänyt suomen kielen keksimättä – ja sitä kautta suomalaisen kansallisen identiteetin – meillähän menisi hyvin osana Ruotsia tai joidenkin mielestä ehkä nykyistä paremmin jopa osana Venäjää!
Ei tarvitsisi tapella pakkoruotsista, ei eurosta, eikä kadehtia iloisia ja leveästi eläviä ruotsalaisia. Me olisimme heitä. Samalla koko ongelmia aiheuttava äärinationalismikin olisi poissa, kun ei olisi ahdasmielistä suomalaisuutta.
Surkeus ja valittaminen myyvät.
1960–70 -luvuilla maailman surkein maa Vietnamin sotineen ja muineen, oli silloisen ”kulttuurieliitin” mielestä USA. Nyt samaa mieltä on puolet USA:n kansasta ja heidän johtajansa Doland Trump. Hän pääsi presidentiksi julistamalla, että USA:ssa kaikki mennyt pieleen, mutta minä korjaan asiat. ”Let’s make America great again”.
Lähestyvät kunnallisvaalit tulevat nostamaan valittamisen uudelle tasolle. Valittamalla ja toisia syyttämällä saa helposti ääniä.
Jos tarpeeksi julistaa, että kaikki on pielessä, kukaan ei usko, että asiat Suomessa voivat olla tällä hetkellä lopulta aika hyvin – vaikka parantamisen varaa silti olisikin.
Olen viime viikkoina elänyt monena päivänä menneisyydessä. Helmikuun alkupuolella muutamat ystävykset perustivat Facebookiin ryhmän ”Vanhoja kuvia Uudestakaupungista”.
Salamavauhtia ryhmään on liittynyt lähes 5 000 entistä tai nykyistä uusikaupunkilaista.
Netissä on julkaistu kuvia, tarinoita ja muistoja vuosikymmenien, jopa yli 100 vuoden takaa.
Vanhat kuvat kivikkoisilla saarilla ahertavista kyläläisistä tai peltojaan raivaavista torppareista tai Karjalan evakoista ovat nostalgisia ja arvokkaita. Mutta ne kertovat myös kovasta ja ankarasta elämästä.
Kuvat kertovat ahertajista, jotka uskoivat rakentavansa jälkipolville parempaa maata.
Harva ajatteli, että kaiken nykyisen hyvinvoinnin keskellä joku voisi vuonna 2017 levittää julistusta ”Suomi – maailman surkein maa”.
Lähes jokaisessa ajankohtaiskeskustelussa päädytään aina siihen, miten melkein kaikki Suomessa menee pieleen.