Hmm. Kaverini läksi Thaimaaseen kahdentoista viikon sapatille. Sovittiin, että autan häntä yhdessä asiassa sillä välin. Hänellä on parikymppinen poika, joka on ollut koko aikuisikänsä vankilasta ulos ja sisään tyyliin elävä kaveri. Pahasti sotkenut elämänsä isänsä kertomana. Amfetamiini ja väkivalta siinä päällekäyvimpinä.
Nyt sattui kumminkin sellainen sauma, että kun isä lähti reissuun, poika pääsi samoihin aikoihin vapaalle, ja isä antoi asuntonsa asuttavaksi hänelle. Minulta pyydettiin, että jos välillä kävisi vilkaisemassa miten eletään.
Pari kertaa nyt ohikulkiessain olen käynyt. Hirveän reipas poika. Hymyilee, kättelee ja keittää kahvit. Jutellaan ja on tosi fiksunomainen kaveri. Mutta kaikki nyt ei ole kumminkaan ihan niinkuin pitäisi. Jotenkin jää sellainen esityksen maku kovasti.
Kaverini on kertonut, että luovutti tavallaan poikansa kanssa jo ajat sitten. Nyt tässä joku käy tsiikaamassa ajatuksessa on lähinnä se, että katsoo missä kunnossa asunto on, ja onko irtaimisto vielä paikallaan. Tällaisilla saatesanoilla.
Kaikki on ihan ok, mitä nyt katsoo. Pari viikkoa kulunut, ihan hyvältä näyttää. Toivottavasti meneekin ihan ok tämä aika. En ole halunnut siellä käydä millään kyttäysmentaliteetillä, ei, vaan tervehtimässä poikaa.
Mutta kun käy, niin se kohteliaisuus ja asiallisuus on aika outoa. Sitä on vaikea sanoa mikä siinä mättää. Omat ennakkoluulotko siinä soivat, jotensakin oma kokemattomuus ja tiedon vähyys tällaiseen tilanteeseen, vai mikä epäluulo? Isänsä kommentoi viestiini, kaikki on ok, että ennenkuulumatonta.