Yliopisto in memoriam
Kadunmiehen näkökulmasta yliopistot ovat jollakin tavalla ärsyttäviä. Niissä koulutetaan pahamaineista eliittiä, joka puhuu vain vaivoin ymmärrettävissä olevaa kieltä ja harrastaa asioita, joista taloutemme kostuu vähemmän kuin uuden Idols-voittajan parisuhteen katkeamisesta. Jälkimmäisellä sentään myydään lehtiä.
Silti. Jään kyllä kaipaamaan yliopistoja senkin jälkeen kun ne lakkautetaan. Ja syytä olisi kadunmiehelläkin.
Tai siis eihän yliopistoja aivan täsmällisesti ottaen olla lakkauttamassa, mutta jos kaikki kaavaillut ja tuumaillut suunnitelmat toteutuvat, korkeakoululaitoksesta on tulossa yrityselämän tarpeisiin räätälöity työvoiman tuottaja, jonne erilaiset teknofirmat voivat lisäksi ulkoistaa tuotekehityksensä - samalla kun näiden samojen firmojen edustajat vahtivat yliopistojen hallituksissa, että rahat käytetään heidän toiveidensa mukaisesti.
Yliopistouudistuksessa on kaksi perustavaa ongelmaa: yli puolet yliopistojen hallituksista on määrä miehittää ulkopuolisilla, samalla kun yliopistojen laitokset järjestellään isommiksi yksiköiksi, joiden esimiehet saavat toimitusjohtajamaisen vallan alaisiinsa. Kumpikin uudistus uhkaa tieteen vapautta.
Joillekin insinööreille ja ekonomeille suuntaus sopii, mutta suurin osa heistäkin suhtautuu yliopistouudistuksen henkeen kriittisesti. Yleissivistävillä aloilla vastarinta on ymmärrettävästi yksimielisempää.
Humanistien, yhteiskuntatieteilijöiden ja filosofien ääni ei tosin keskusteluissa juuri kuulu, sillä heidän on muutenkin yhä vaikeampaa puolustella olemassaoloaan yhteiskunnassa, jonka voimavarat on keskitetty siihen, että sanan ihQ (
http://www.urbaanisanakirja.com/word/ihq/422/) voi jatkossa näppäillä entistä vaivattomammin korttelin päässä kommenttia odottavalle kaverille.
Näissä oloissa nuolenpääkirjoituksen ratkaisemiseen on aika vaikea saada yritysrahoitusta, saati osoittaa, että sen selvittäminen on keskeinen menestystekijä kiristyvässä kansainvälisessä kilpailussa.
Käsi sydämellä, mihin kansakuntamme tarvitsee meitä humanisteja? Suoraan ulosmitattavasta hyödystä en tiedä, mutta itse kansakunta ainakin on humanistinen keksintö. Yhtenäistä oliota nimeltä Suomen kansa ei olisi olemassakaan ilman 1800-luvun taiteilijoita, kirjailijoita, filosofeja ja säveltäjiä.
Kansamme aloitti olemassaolonsa kirjallisuudessa ja filosofiassa, ja jatkoi laululiikkeenä, vähän niin kuin Neuvostoliitosta uudelleen itsenäistyneet eestiläiset sata vuotta myöhemmin. Suomen autonomiaa vahvistettaessa ja sittemmin itsenäistä valtiota rakennettaessa J.W. Snellmanin Yleistä valtio-oppia käytettiin melkeinpä käsikirjana, vaikka Snellmanin kirjoittaessa teostaan siitä suoranaisesti ulosmitattava hyöty olisi ollut korkeimmillaan, jos sen paperia olisi käytetty sytykkeenä.
Itsemme määrittelemisen ja ymmärtämisen tarve ei ole kadonnut vieläkään.
Oli siitä ulosmitattavaa hyötyä tai ei. Vaikeammaksi asian toki tekee se, että monista tutkijakammioissa tehdyistä oivalluksista on hyötyä vasta paljon myöhemmin, ja tavoilla, joita tutkija itse ei osannut työtä tehdessään edes kuvitella. Ajatellaanpa vaikka sitä, että useimmat käytössä olevat tietokoneiden ohjelmointikielet perustuvat parin kielitieteilijän puhtaasti teoreettisiin malleihin, jotka syntyivät eräänlaisena älyllisenä leikkinä. Kun oli aikaa ja rahaa millä leikkiä.
Yritysvetoisempi yliopistomaailma ei jaksa odottaa näin pitkään. Aalto-yliopistoa suunniteltaessa hankkeesta puhuttiin jatkuvasti innovaatioyliopistona. Wikipedian mukaan innovaatio on ”jokin uutuus, tavallisimmin jokin uutuustuote, esimerkiksi teollinen tai tekninen keksintö”. Innovoitaessa kyse ei siis ole akateemisesta perustutkimuksesta, vaan taloudellisesti käyttökelpoisista sovelluksista.
Niissä ei sinällään ole mitään pahaa. Mutta jos yliopistopolitiikan suunta on tämä, yliopistoja ei kohta enää ole. Saati nyt huippuyliopistoja.
Talous haluaa tuloksia ensi syksyksi, pitkäjänteisissä tuotekehittelyissä voidaan odottaa seuraavaan vuoteen.
Akateeminen kvartaali on kuitenkin 250 vuotta. Huippuyliopistoja ei näet perusteta hallinnon päätöksillä lyhytjänteisiä talouden päämääriä silmälläpitäen, vaan siten, että annetaan joukolle lahjakkaita ihmisiä korvamerkitsemätöntä rahaa ja odotetaan muutama vuosisata.
Näin syntyy tieteellinen traditio, ja sen ansiosta olemme käyneet kuussa, osaamme parantaa useimmat sairaudet ja saamme nauttia yksilön vapauksista ja sukupuolten tasa-arvosta.
Kuinka moni yliopistojen tuleviin hallituksiin nimetyistä talousmiehistä ymmärtää tämän?