de rong sanoi:
Bryggare paraskin sanomaan...miettikää ny miten paljon troppii äijä nappas urallaan? Ei ehkä tupakkaa poltellu, mut Testosteroni virtas suonissa aivan varmasti!
Aineen nimi jota Artsi käytti kipuihinsa aktiiviaikanaan on Indometiini ja se ei ole anabolinen steroidi, vaan aivan tavallinen tulehduskipulääke. Joka ei koskaan ole ollut kielletty aine, samaa ainetta valmentaja Antti Kalliomäki söi Nilkakipuunsa päivittäin 13 vuoden ajan. Antti ei olisi voinut kuntoutua vuoden 1968 lähes kohtalokkaasta loukkaantumisestaan ilman Indometiiniä. Mies söi vähintään yhtä paljon leipää kuin Indometiniä päivässä. Ulompi oikean jalan nilkkanivel luudutettiin uudelleen vuonna 1981. Siihen asti Antti eli päivittäin tuskallisen kivun kanssa koko ajan muistutuksena vuoden 1968 Tsekkoslovakia-maaottelussa tapahtuneesta pahasta loukkaantumisesta.
Edes valmentaja koko aktiiviuran ajan Aulis Kairento ei uskonut että Antti Tapani Kallliomäki enää palaisi takaisin huipulle. Antilla on kuitenkin rautainen taistelutahto, kaksi vuotta kului kuntoutumiseen. Siinä vaiheessa ehti hyvin opiskella voimistelunopettajaksi ja kuntouttaa nilkan sellaiseen kuntoon ettei ongelmia jalan kanssa enää tulisi. Münchenissä oli pöytä katettu karsinnan jälkeen ykkösenä finaaliin päässeen 25-vuotiaalle vasta valmistuneelle Tuolloin Siikaisten Sisua vielä edustaneelle Vantaalle juuri muuttaneelle voimistelunopettajalle olympiavoittoa varten, mutta kisaa edeltänyt kymmenen päivää Israelin urheilijoita vastaan tehdyn Terrori-iskun vuoksi Seiväsfinaali siirtyi viidellä päivällä kisan alla Antin iskiasvaivat jotka olivat pilanneet kesän 1970 äkkiä palasivat ja Finaali meni ihan pipariksi.
Montrealiin mennessä myös EM-Rooma meni pipariksi uhkapelin vuoksi. Montrealissa mies oli täydessä kunnossa taisteli itsensä viimeisenä miehenä mukaan kisaan ja otti kamalissa oloissa Hopeamitallin. Sittemin vielä Prahastakin tuli EM-hopeaa. Halli EM-Kultaa Katowicesta 1975. Kovan kutsukisan voitto todella kuumissaoloissa Rio De Janeirossa joulukuussa 1974. Paikalla oli 1970-luvun kova kärki kaarti Dave Roberts, Kjell Isaksson, Tadeus Sluzarski, Wladislaw "Kozak" Kozakiewiecz, Earl Bell, Bob Seagren, Vladymyr Trofomenko ja Konstantin Volkov. Eli todellinen Mailman top 10-porukka. Tulostaso Rion hpaahtavassa lähes 40-asteisessa elteessä jäi kuitenkin heikoksi. Tärkeämpää oli tuolla reissulla se että miehistä lähes jokainen tuli tututksi toisilleen.
Vuosien varrella Tadeuksesta tuli Antin läheisin ulkomaalainen kilpakumppani ja 1990-luvulla Ruotsin Patrik Kristianssonin valmentaja ja löytäjä.
Montrealissa seisoi korokkeella Maailman sen hetken top-5 kolme miestä ja Neljäs mies Earl Bell oli viides. Tadeukselle kultaa, Antti otti kipeällä jalalla hopean ja myöhempi hyppäävä kirurgi David Roberts jäi epäkypsyttään pronssille.
Yhteensä 9 Suomen ennetystä aloitus 5,41 25-vuotiaana ja uran komeaksi lopuksi 5,66 33-vuotiaana. Yhdeksän Suomen mestaruutta, viimeisenä Kouvolassa voitettu 5,50 tuloksella joka oli kolme vuotta 35-vuotiaiden ME. Jonka Tadeusz Slusarski syksyllä 1985 uransa viimeisessä kisassa rikkoi. Lähes 20 vuotta yli 4,00. Ainoa mikä jäi puuttumaan uralta oli suurkilpailu voitto. Montrealissa se jäi saamatta sateisessa säässä peukalon kärjen mitalla. mies oli jo lähes kokonaan riman yli kun Oikea peukalo pudotti riman korkeudessa 5,55 ja jos se hyppy olisi onnistunut sateessa olisi Antti Tapani Kalliomäki ollut olympiavoittaja pelkän Olympiamitallistin sijaan.
Samana Iltana toisessa päässä kenttää toinen kovanonnen soturi ja Kalliomäen monivuotinen huonetoveri arvokisoissa Hannu Siitonen taisteli keihäässä olympiahopeaa. Miesten tie olympialaisiin oli lähes yhteneväinen molemmilla oli vaiva jota piti salailla viimeiseen asti. Hannu Siitonen kärsi pahoista vaivoista monesti urallaan, mutta korvasi sen mahtavalla taistelutahdollaan. Ja illan lopuksi vieläpä Lasse Virénkin otti Kultaa 10 000 metrin juoksussa. Montrealin Seiväskisa oli ennetys tasainen yhdeksän miestä selvitti 545 ja lopussa laskettiin yrityksiä, Antilla oli viidellä hypyllä 550, Tadeuksella kolmella hypyllä fiksusti pelattuna 550 ja Dave tarvitsi kuusi hyppyä 550, valitettavasti hän jätti 545 väliin epäkypsyyttään.
Montrealiin tultaessa Hannulla oli jo olkapää lähes hajoamispisteessä jo toisen kerran uran aikana mutta sitä ei ääneen sanottu. Parikkalan liikunnanohjaaja otti hopeaa vaikka ei saanutkaan koskaan heittää samalla välineellä kuin kisan uskomattomalla Me-tuloksella 94.58 voittanut Unkarin Miklos Nemeth. Tiedä kuinka pitkälle huippukuntoinen ja täysin terve Hannu Siitonen olisikaan tuota Nemethin ihmekeihästä viskannut reippaasti päälle 100 metriin?
Nemeth teki mahdollisimman ikävän tempun, Hannu Siitonen oli seuraava heittäjä Nemethin jälkeen ja sai kärsiä tästä suuresta heitosta. Onneksi Siitonen oli kokenut olympialaiset jo aikaisemmin, Suomalaisista parhaana pidetty Seppo Hovinen sortui kun näki mitä Nemeth teki keihäälleen.
Suomalaista Hovista pidettiin vahvana kultamitallisuosikkina mutta mitallin toikin Hannu Siitonen. Se tuntui Hannusta kovalta jutulta koska Parikkalalaisen heittokäsi oli leikattu olkavarsivamman takia edellissyksynä ja epäilys sen kestämiselle koko kesän ajan oli kova. Käsi kuitenkin kesti ilman kipua Montrealin kisat. Hovinen olisi ehkä tarvinnut toisen konkarin Jorma Jaakolan läsnäoloa finaalissa. Jaakola loukkasi valitettavasti finaalia edeltävänä päivänä painonnostossa selkänsä eikä päässyt mukaan finaaliin lainkaan.
Olen aivan varma siitä että Antti ei koskaan antanut Artsille kiellettyjä keinoja. Antin olympiamitalliin valmentaneen Aulis Kairennon valmennus ei ollut perustunut muuhun kuin lahjakkuuteen ja kovaan työhön. Antti oli jo 16-kesäisenä ylittänyt terässeipäällä 395. Ja päässyt Rosenlewin Sahalle harjoittelijaksi jotta voisi harjoitella koulunsa ohessa erittäin hyvin.
Sitten kun kesällä 1964 ylittyi Neljämetriä oli Kotona mahdollista käsittää että mille tasolle ollaan tähtäämässä, kotikylällä ihmiset pitivät nuorta poikaa hieman hulluna kun Antti juoksi kesäaikana kilometri kaupalla seipään kanssa pitkin kyliä. Isä Heikki ymmärsi että hänen pojallaan olisi mahdollisuudet huippurheilijaksi. Viimeistään kesällä 1967 kun Antti Yo-kirjoitusten jälkeen päätti hakea opiskelemaan liikuntatieteelliseen vaikka mieli teki hakea myös valtiotieteelliseen.
Antti menestyi aikanaan samalla respetillä kuin Artsi 8 vuotta myöhemmin. Kovaa työtä ja eläimellisiä harjoitusmääriä. Harjoitukset olivat todella raskaita. Artsi ei kestänyt rääkkiä ehjänä, nilkat, polvet, ranne ja olkapäät on leikattu. Kaikkiaan mies on leikattu kai 12 kertaa aktiiviuransa aikana. 1987 ei kyse ollut dopingista vaan Akillesjännekivusta jonka vuoksi Artsi jätti juoksematta MM-finaalissa Akillesjänne olisi voinut katketa jo tuolloin.
Sitten Hämeenlinnan Kalevan kisoissa 1988 näin kävikin pahaksi onneksi vieläpä suorassa TV-lähetyksessä. Artsi eli jokaisen kisansa voittaakseen, tappiot ottivat todella koville kovimpana elokuun 6.päivä 1984. Se päivä johon tämä kaksikko
Oli tähdännyt jo lähes kahden vuoden ajan, eli koko Tammikuussa 1983 alkaneen valmennustaipaleen ajan. Silloin Artsi menetti varman "vähintään Hopeamitallin" kun lähettäjä ei kutsunut 110 metrin olympiafinaalia takaisin kun kovin kilpakumppani Greg Foster varasti täysin selvästi ulkoa tuli eräs Roger Kingdom ja vei kultamitallin. 110-metrin MM-kisahistorian ensimäinen hallitsija Gregpry A. "Greg" Foster jäi kakkoseksi, ainoan kerran Arvokisa historiassaan. Gregory vei kolme peräkkäistä MM-kultaa vuosina 1983, 1987 ja 1991.
Tuloksena jäi käteen vain Pronssi joka maistui todella pahalta. Artsi itki palkintojen jaossa avoimesti, niin koville tuo hävitty kilpailu otti. Vuotta aiemmin olisi voinut MM-hopea jäädä saamatta kun ennen kisoja jaetussa kisa-asussa paidan Kaula-aukko oli jäänyt numeron verran liian kireälle ja se aiheutti ongelmia.
Pikku muutoksilla tuli sentään MM-hopea, mutta siinäkin juoksussa oli kaikki kaaoksen ainekset heti alusta lähtien. "Odotin vain että koska rysähtää." Ei rysähtänyt totesi Valmentaja Antti Kalliomäki loppukilpailun jälkeen. Artsi otti aina tosissaan kilpailutilanteen, niin tosissaan että jokainen tappio harmitti todella pahasti.
Stuttgartissa 1986 Artsi juoksi koko kisojen ajan vasen olkapää tulehtuneena ehkä yksi hienoimmista taisteluista toi EM-hopean Stephané Caristaanin jälkeen. Mitalli oli Suomen ainoa noista kisoista, ja se tuli Vihoviimeisen päivän vihoviimeisessä loppukilpailusta jossa ei ollut kyse viestijuoksuista. Herrojen yhteistyö päättyi Stuttgartin iltaan koska kansanedustajalla ei enää ollut aikaa valmentamiseen siis virallisesti. Epävirallista konsultointia jatkettiin aina kesään 1992 asti.
)
