Lestadiolaisyhteisössä tiedettyä enemmän hyväksikäyttöä
Tutkija pitää vanhoillislestadiolaisten anteeksiantokäytäntöä epäoikeudenmukaisena uhreille
Johanna Hurtig analysoi kertomuksia lasten hyväksikäytöstä ja kaltoin kohtelusta. Niiden pohjalta hän vaatii korjauksia vanhoillislestadiolaisen liikkeen rakenteisiin ja oppiin.
Yli 140 lasten hyväksikäyttäjää yli 60 paikkakunnalta eri puolilta Suomea. Tekijöiden joukossa kolmisenkymmentä vanhoillislestadiolaisen liikkeen puhujaa, paikallisyhdistyksen vallankäyttäjää tai muuta eliitin jäsentä.
Sukupolvesta toiseen jatkuneita tekosarjoja. Pitkiä vankilatuomioita. Yksittäisiä tekijöitä myös Ruotsista ja Yhdysvalloista. Myös muuta lasten kaltoinkohtelua, johon ovat syyllistyneet etenkin suurperheiden äidit.
"Se yllätti minut", myöntää lastensuojelun tutkija Johanna Hurtig Helsingin yliopistosta.
Hurtigin tänään keskiviikkona julkistettava tutkimus Taivaan taimet – Uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta osoittaa, että lapsiin kohdistuva väkivalta, etenkin seksuaalinen hyväksikäyttö, on vanhoillislestadiolaisessa liikkeessä yleisempää kuin aiemmin on tiedetty.
"Ei tosin välttämättä sen yleisempää kuin muussakaan yhteiskunnassa. Selvää kuitenkin on, ettei yhteisön jäsenyys suojaa lasta hyväksikäytöltä tai muulta väkivallalta", Hurtig sanoo.
Hurtig on selvitellyt vanhoillislestadiolaisen liikkeen hyväksikäyttötapauksia vuodesta 2008, aluksi muun muassa lehtikirjoitusten ja yhteisön jäseniltä saamiensa tietojen perusteella. Tietojensa pohjalta hän kertoo yrittäneensä vaikuttaa toistuvasti liikkeen johtoon, ja kun se on osoittautunut vaikeaksi, myös luterilaisen kirkon johtoon.
Julkisuuteen Hurtigin tiedot toi 2010 Kirkon perheasiainkeskuksen johtaja Martti Esko. Ulostulo johti muun muassa vanhoillislestadiolaisen liikkeen sisäiseen selvitykseen. Siinä hyväksikäyttötapausten määrä arvioitiin Hurtigin silloisten tietojen perusteella 70–100:ksi.
Samassa yhteydessä Hurtigista tuli liikkeen kaltoin kohtelemien jäsenten "virallinen kuuntelija". Jo aikuiseksi varttuneet uhrit ja heidän läheisensä alkoivat ottaa yhteyttä. Niin muodostui tutkimuksen aineisto, kertomuskokoelma liki 200 hyväksikäyttäjän tai kaltoinkohtelijan teoista.
Teot ovat 1970–2000-luvuilta.
Useimmilla tekijöillä on enemmän kuin yksi uhri. Uhreja on Hurtigin tiedossa kaikkiaan satoja, mutta todellinen luku lienee hänen mukaansa tuhansia.
Kertomuksista piirtyy kuva hyväksikäytön ja muun väkivallan yleisistä seurauksista kuten häpeään perustuvasta salailusta, poikkeavuuden tunteesta sekä kodin ja muiden tuttujen ympäristöjen muuttumisesta sotatantereiksi.
Niistä ilmenee kuitenkin myös uskonnollisille yhteisöille ja erityisesti vanhoillislestadiolaisuudelle ominaisia piirteitä, jotka ovat Hurtigin mukaan olleet omiaan syventämään uhrien kärsimystä.
Yksi piirteistä on uskon kieli.
"Se lupaa turvaa."
"Syliisi hellään sulje nyt, Jeesus, lapsemme – Se syli, jossa kannat, on valtakuntasi. Kun siinä kodin annat, he saavat suojasi", Hurtig lainaa virren sanoja.
Hyväksikäyttö rikkoi Hurtigin kuulemissa kertomuksissa lapsen luottamuksen aikuiseen ja myös virren lupaukseen, omaan uskonnolliseen yhteisöön. Vaaraan joutuivat tällöin niin yhteisön ympärille rakentuneet ihmissuhteet kuin taivaspaikkakin.
"Kellä ei ole seurakuntaa äitinä maan päällä, sillä ei ole Jumalaa isänä taivaassa", Hurtig siteeraa liikkeen opetusta. Oppi ehkäisee uhria puolustamasta itse oikeuksiaan ja toisaalta asettaa erityisen vastuun uskon määrittelijöille, liikkeen johdolle.
"Se ei valitettavasti ole toteutunut. Lastensuojeluajatusta sekä valmiutta itsetutkiskeluun on puuttunut ", Hurtig tulkitsee.
Toinen kertomusten esiin nostama riski oli lestadiolaisuuden opetus lapsista Jumalan lahjoina. Tämä on käytännössä merkinnyt ehkäisykieltoa.
Suurperheissä äidin voimat menevät arjen pyörittämiseen. Etäisyys lapsiin kasvaa, mikä on Hurtigin mukaan hyväksikäyttötilanteissa kohtalokasta: äiti ei huomaa eikä lapsella ole riittävää luottamusta kertoa.
Uhrit kuvasivat Hurtigille myös ripin, anteeksiannon ja rippisalaisuuden vääristynyttä käyttöä.
Yhteisössä ovat tyypillisiä sovittelut, joihin tavallisesti osallistuvat jo aikuinen uhri, tekijä sekä liikkeen vallankäyttäjä, jotka ovat aina miehiä. Tilaisuudessa tekijä pyytää anteeksi, Hurtigin mukaan usein "pinteestä päästäkseen" vailla todellista katumusta. Uhrin odotetaan antavan anteeksi, halusi tai ei, ja kaikkien osapuolten pitävän jälkeenpäin suunsa kiinni.
Hurtig luonnehtii pakkosovintoa "käänteiseksi kunniaväkivallaksi", missä yhteisön julkisivua pidetään yllä armahtamalla tekijät ja vaientamalla uhrit. Usein tämä on tarkoittanut sitä, että rikosprosessi on jäänyt käynnistämättä ja uhrit vaille laillisia oikeuksiaan. Tekijälle on jäänyt mahdollisuus uusia teot.
Hurtig toivoo työnsä pysäyttävän vanhoillislestadiolaisen yhteisön, mutta myös laajemmin eri yhteisöt ja yhteiskunnan peilin eteen: miksi lapsiin kohdistuneesta väkivallasta ei ole tullut samanlaista huolenaihetta kuin monesta pienemmästä pahasta.
"Jos liike ei pysty rakenteitaan itse korjaamaan, niin voisivatko lainsäätäjä ja kirkko auttaa?"