Suomen kilpailukyvystä huolehtiminen on taas kerran noussut julkisen keskustelun esityslistalla aivan kiireellisyysjärjestyksen kärkeen. Taloustieteessä ei kuitenkaan pidetä yksiselitteisenä, että näin tulisi olla.
Maailman ehkä tunnetuin ekonomisti, nobelisti Paul Krugman, kirjoitti jo 20 vuotta sitten artikkelin, joka on yhä hänen kuuluisimpiaan. Sen otsikko oli Competitiveness – A Dangerous Obsession eli kilpailukyky – vaarallinen pakkomielle. Krugmanin muita julkaisuja on suomennettu viime aikoina kiitettävästi, mutta tätä ei. Se tuntuu jotenkin tahattoman paljastavalta.
Jos Krugman on liian vasemmistolainen, niin entä englantilainen Samuel Brittan? 50-vuotisen uran tehnyt Financial Times -lehden taloustoimittaja on konservatiivien, kokoomuksen veljespuolueen, entinen neuvonantaja ja pidäkkeettömän markkinatalouden puolestapuhuja. Erityisen syvästi hän inhoaa ay-liikettä ja yleissitovia työehtosopimuksia.
Brittanin teksteillä on silti sellaisia riemastuttavan rempseitä otsikoita kuin "Vientiponnistelut voisi jo lopettaa" tai "Kilpailukyky nostaa rumaa päätään".
Kumpikin ekonomisteistamme toteaa, että asiaa, josta yleensä puhutaan "kilpailukykynä", ei edes ole olemassa. Yritykset voivat kilpailla toisia yrityksiä vastaan ja kilpailevatkin. Mutta kansakunnat eivät kilpaile tässä samassa mielessä.
Yritysten kilpailusta todistaa vaikkapa se, että niiden oma henkilöstö boikotoi kilpailijoitaan aina kun mahdollista – myös silloin, kun ne ovat omaa firmaa halvempia. K-marketin kassa ei tee omia ostoksiaan S-marketissa eikä päinvastoin. Ja jos tekeekin, niin siitä tulee sanomista. Perusteluksi ei riitä, että ostos oli omassa kaupassa sillä kertaa kalliimpi.
Ettei Suomi kilpaile Ruotsia tai Kiinaa vastaan, näkyy siitä, etteivät suomalaiset samalla tavoin boikotoi niiden tuotteita. Päinvastoin: täällä esitetään jatkuvasti Kiinan kilpailukykyä kauhistelevia puheenvuoroja, jotka on kirjoitettu kiinalaisella tietokoneella. Eikä kukaan kutsu kirjoittajia puhutteluun.
Brittan ja Krugman korostavat myös, että tavaroiden ja palvelujen vienti ulkomaille tuottaa kansantalouden arvonlisäyksestä joka tapauksessa vain vähemmistön. Vaikkapa Yhdysvalloissa ja Japanissa viennin arvo on vain noin 10 prosenttia bruttokansantuotteesta. Suomessakin, jonka sanotaan elävän muka kokonaan viennistä, se on alle 40 prosenttia. Silloinkin mukana ovat kaikki ne vientituotteet, joiden raaka-aineet on alun perin tuotu ulkomailta.
Tässä valtioiden vertaaminen yrityksiin vie taas päinvastaisella tavalla harhaan. Yritysten asiakkaina ovat aina enimmäkseen muut kuin oma henkilöstö. Niiden vastaava lukema on siis poikkeuksetta yli 99 prosenttia. Yritysten riippuvuus "viennistä" itsensä ulkopuolelle on niin paljon suurempaa kuin valtioiden, että rinnastus ontuu.
Kilpailukykypuhe on usein vain savuverho sille, että valtiovalta suosii politiikallaan vientiyrityksiä kotimarkkinayritysten kustannuksella. Edellisiä hymistellään ja palvotaan, mutta jälkimmäiset saavat kärvistellä omillaan.
Vientituotteista ulkomailta saatua rahaa ei kuitenkaan voi syödä, vaikka sitä olisi kuinka monta säkillistä. Se on ensin vaihdettava kotimaisen leipomon leipään.
Viennin suosimista pidetään jonkinlaisena viisaana alistumisena kapitalismin armottomien lakien edessä. Mutta eikö se, että poliitikot valitsevat yritysten joukosta omat suosikkinsa ja ajavat puolueellisesti niiden etua, ole juuri kapitalistista kilpailua rajoittavaa tökeröä mestarointia, suunnitelmataloutta?
