Valtion velkasumma kasvaa, mutta harva on siitä huolissaan. Suomi saa edullista velkaa. Tosiasiassa velkaantumisen vauhti on yhä huolestuttava. Vuonna 2009 valtiolla oli velkaa 53 miljardia euroa ja ensi vuoden lopussa 95 miljardia. Tätä menoa velkasumma kaksinkertaistuu viidessä vuodessa runsaaseen 100 miljardiin euroon. Ja mitä sillä saadaan aikaan?
Kannattaa muistella hiukan lamaa 20 vuotta sitten. Silloin lama johtui pitkälti kotimaisista kilpailukyvyttömistä rakenteista, jotka olivat peräisin yritysmaailmassakin säännöstelyn ja osittain suljetun talouden ajalta. Velkaa otettiin eri syistä kuin nyt, osa oli syömävelkaa, kun työttömyys nousi 20 prosenttiin.
Mutta silloin otettu velkasumma sinänsä ei ole paljon laskenut 20 vuodessa. Velan suhteellinen osuus bruttokansantuotteesta laski, koska bruttokansantuotteen arvo nousi pitkässä 1990-luvun ja 2000-luvun alkuvuosien korkeasuhdanteessa. Lama muutti Suomen talouden rakenteita ja yritysten toimintaedellytyksiä, mutta aiheutti myös paljon raskaita yritys- ja henkilökohtaisia menetyksiä.
Nyt kasvatetulla valtion velanotolla ei muuteta mitään rakenteita paremmiksi tai kilpailukykyisemmiksi, eikä sillä kylvetä minkäänlaisia uuden kasvun siemeniä. Mikään ei muutu näillä panostuksilla.
Tällä velanotolla ei luoda missään kohtaa tässä kansantaloudessa uutta kilpailukykyä. Velalla ei elvytetä taloutta, vaan ylläpidetään vanhoja rakenteita monessa muussakin asiassa kuin vain julkisella sektorilla. Suuri loikka olisi kannattanut ottaa nyt ja ohjata julkista velanottoa uuden kasvun perusteisiin toimintaymäristössä.
Mutta nyt talouden rakenteet muuttuvatkin Suomen ulkopuolisista syistä. Tähän taantumaan ei voida vaikuttaa kovin paljon kotimaisin keinoin. Suomen toimintaympäristöön voitaisiin vaikuttaa hyvinkin paljon niin, että tänne syntyisi uutta kasvun dynamiikkaa. Tällaisia asioita ei ole näkyvissä. Budjettipolitiikka on menetysten paikkailua, uutta sillä ei luoda.
Nykyisellä yleispolitiikalla vahvistetaan väärää uskomusta siitä, että raha tulee tähän kansantalouteen itsestään ilman muuta, puuttuu vain sen jakaminen. Poliitikot puhuvat kansalaisille näin joka päivä. Sen yleismedia uskollisesti toistaa.
Raha kansantalouteen ei tule velasta eikä valtion kassasta eikä veroista vaan yritystoiminnan, teollisuuden ja viennin kautta. Nyt on jo helppo seurata tilastoista, kuinka yritystoimintaa siirtyy kaiken aikaa Suomesta muualle, tai uusia toimintoja ei enää edes perusteta Suomeen.
Teknologiateollisuuden suurin liikevaihdon ja työvoiman lisäys on ollut jo vuosikausia suurempi ulkomaisissa toiminnoissa kuin Suomessa. Kotimaiset pääomasijoittajatkaan eivät sijoita Suomeen, eivätkä osallistu aktiivisesti yritysjärjestelyihin tai uuden luomiseen. Täältä puuttuvat vetovoima ja kannusteet.
Suurin osa velanotosta on kansantaloudellista syömävelkaa, jolla ylläpidetään vanhoja tuottamattomia rakenteita. Pieneksi esimerkiksi välttämättömien uudistusten laistamisesta sopii kymmenen vuotta rummutettu kuntauudistus, joka on suurelta osin alkutekijöissään. Saamattomuus ja viivyttely tulevat kalliiksi asiassa kuin asiassa.
Valtio on säästänyt omia menojaan, mutta niitä on työnnetty lisää vuosikymmenet kuntien kontolle. Mitään kuntasektorin myönteisiä taloudellisia vipusimia ei ole Suomessa vielä vapautettu, vaan kaikki jatkuu pääosin vanhojen raskaiden ja kalliiden rakenteiden avulla kuten ennenkin.
Muutokset reaalimaailmassa ovat niin suuria ja nopeita väestön ja elinkeinojen siirtyessä kohti suuria asutuskeskuksia, ettei mikään hallinnollinen uudistusmalli pysy perässä. Tässä politiikassa ei ole mitään viisautta, joka toisi kenellekään ääniä syksyn kuntavaaleissa.
Takavuosina uskoteltiin julkisella puolella ja kotimaisessa yleismediassa, ettei valtio voi mennä konkurssiin. Varoittelijat julistettiin pannaan. Nyt niitä konkursseja on silmien edessä euroalueella enemmänkin.
