Valtiosihteeri Raimo Sailas peräänkuuluttaa faktoihin perustuvaa keskustelua valtiontalouden tasapainottamisesta ja ennen muuta päätöksiä. Hän kirjoittaa, että työelämän kehittämisestä koituu aluksi pikemminkin menoja, esitetyistä veronkorotuksista ei kerry edes yhden vuoden tasapainotustarvetta ja että VM:n laskelmia suuremman talouskasvun odottaminen on itsepetosta.
Maailman rikkaimmatkaan maat eivät näytä pystyvän pitämään valtiontalouksiaan tasapainossa. Japanin ja USA:n budjetit ovat järkyttävän alijäämäisiä. Ranskan julkinen talous oli viimeksi tasapainossa v. 1980. Lähes kaikki euromaat ovat rikkoneet vakaus- ja kasvusopimustaan, osa alusta asti.
Ovatko vauraiden maiden äänestäjät siis kuin isoja lapsia, jotka mankuvat lisää tikkunekkuja, vaikka lompakko on tyhjä ja velkojat kolistelevat porstuassa? Monet päättäjät tuntuvat kuvittelevan niin. Se nakertaa demokratian perustaa.
Suomen kokonaistuotanto putosi viime vuonna hurjat 8 %. Nyt ollaan nousussa, mutta mennee vuoden 2012 lopulle, ennen kuin edes vuoden 2008 taso saavutetaan. Viennin arvo oli tammi-lokakuussa 14 % suurempi kuin vuotta aiemmin, mutta peräti 25 % pienempi kuin v. 2008.
Valtiontalouteen jysähti laman seurauksena suuri alijäämä. Vaalikauden lopun sosiaalietuuksien korotukset ja indeksisidonnaisuuksien laajennukset lisäävät alijäämää. Sama koskee energia- ja ilmastopolitiikan nimissä tihentyvää tukiaisviidakkoa, joka kaiken huipuksi osin lisää kasvihuonekaasupäästöjä. Valtionvelan korkomenot kasvavat lähivuosina helposti pari miljardia.
Ja edessä on parin vuosikymmenen tuskien taival, minkä aikana nopeasti heikkenevä huoltosuhde panee valtion ja kuntien taloudet tosi lujille.
Tuomas Sukselaisen johdolla julkistettu arvio julkisen talouden tasapainotustarpeista on päivitetty versio helmikuisesta VM:n raportista. Julkisessa taloudessa on yhä 5 %/ BKT eli 10 mrd euron kestävyysvaje. Suomen Pankin, OECD:n ja IMF:n arviot ovat tätä synkempiä.
VM:n raportin mukaan vaje kurottaisiin umpeen ensisijaisesti karsimalla menoja ja toissijaisesti kiristämällä verotusta neljän vuoden ajan joka vuosi 1 ½ mrd euron verran. Loppu 4 mrd hoidettaisiin rakenteellisilla uudistuksilla, mikä sekin on helpommin sanottu kuin tehty. Tärkeimmät rakenneuudistukset ovat jo nyt 10-25 vuotta myöhässä.
Puolitoista miljardia euroa on paljon rahaa. Jos kaikkia arvonlisäveroprosentteja nostetaan kolme yksikköä, saadaan nettona kasaan 1,8 mrd. Mutta mitä tehdään kolmena seuraavana vuonna?
Esimerkkejä suuruusluokista, ei ehdotuksia: lapsilisiin menee 1,4 mrd ja kehitysapuun 0,8 mrd. Oikeusministeriön hallinnonalan koko budjetti on 0,8 mrd, sisäasiainministeriön 1,3 mrd ja ympäristöministeriön 0,3 mrd.
Puolueiden puheissa on tarjottu lääkkeeksi talouden kasvua. VM:n laskelmissa on kuitenkin jo mukana kohtuullinen kasvuoletus. Budjettilaskelmien teko sitä suurempien kasvuoletusten varaan on itsepetosta.
Toinen suosittu pehmokonsti on ”työelämän kehittäminen”. Kehitetään pois, mutta ensi alkuun siitä koitunee pikemminkin menojen lisäyksiä. Ja ala taitaa olla etupäässä työmarkkinaosapuolten heiniä.
Verotukiakin halutaan vähentää. Paikalta tosin paetaan, jos joku poistettava tuki pitäisi nimetä.
Puolueiden esittämistä verojen korotuksista ei taida kertyä edes yhden vuoden tasapainotustarvetta, sitä 1 ½ miljardia. Pääomaveroprosentin nostaminen ja suurituloisten lisäverotus eivät näissä talkoissa riitä alkuunkaan.
Menopuolella on keskitytty vannomaan, mitä ei ainakaan saa tehdä tai esittämään menojen lisäyksiä. Lapsiperheet, eläkeläiset, yksinhuoltajat, opiskelijat, pienituloiset, perusturvalla eläjät ja julkisten peruspalvelujen käyttäjät halutaan jättää karsintojen ulkopuolelle. Kun nämä ryhmät ynnätään yhteen, on pian 10 miljoonaa suomalaista turvassa tulevilta kauheuksilta.
Vuoden 2007 eduskuntavaalien edellä tapahtui ihme. Jukka Pekkarisen johdolla laskettu kestävyysvaje jalostui silloisen valtiovarainministerin huoneeseen matkatessaan jakovaraksi.
Ihmeiden sijasta tarvitaan nyt rehellistä, avointa, faktoihin ja numeroihin pohjautuvaa keskustelua, ehdotuksia ja ennen muuta päätöksiä.
Raimo Sailas
Kirjoittaja on valtiovarainministeriön valtiosihteeri