Sotatraumat kärsittiin omissa nahoissa
Sota ei jättänyt rauhaan
Suomalaisessa yhteiskunnassa talvi- ja jatkosodasta johtuneista pitkäaikaisista psyykkisistä oireista on vaiettu ja niistä on hävetty puhua heikoksi ja hulluksi leimaantumisen pelossa.
Sanat ovat liikkumavaraa: mistä kokemuksesta saa puhua ja mistä ei. Sodan aikana ja sen jälkeen tuo tila oli varsin ahdas, mikä johtui silloisesta psykiatriasta ja yhteiskunnan asenteiden kovuudesta.
Suomen armeijan koko oli talvi- ja jatkosodassa suurimmillaan puolisen miljoonaa sotilasta. Sodan aikana psyykkisiin vammoihin sai hoitoa 18 000 miestä.
Sotaa ei haluttu nähdä henkilön oirehtimisen, esimerkiksi yhtäjaksoisen itkun, hallitsemattomien raivokohtausten tai vapinan, syyksi. Psykiatrit sysäsivät mielen murtumisen potilaan omalle vastuulle. Ymmärrettiin, että uupumus ja kokemukset voivat lyhytaikaisesti lamauttaa kenet tahansa ja että näitä tapauksia tuli hoitaa levolla, rohkaisulla ja puhuttelulla, mutta mitä kauemmin oireet jatkuivat, sitä enemmän psykiatrit alkoivat nähdä syyn potilaan omassa epänormaaliudessa, heikkoudessa ja perimässä.
Jutussa myös
Psykiatrinen käytäntö oli hyvin ankaraa ja pohjautui lähes kokonaan saksalaiseen psykiatriaan, jonka mukaan psyykkisesti oireilleiden sotilaiden liian lempeä kohtelu oli johtanut tappioon ensimmäisessä maailmansodassa.
– Sen vuoksi psyykkisiin vammoihin suhtauduttiin todella epäluuloisesti ja niitä hoidettiin ankaralla tavalla. Tunteista puhumiseen, oireiden ilmaisuun tai avun pyytämiseen ei kannustettu, sanoo Åbo Akademin tutkija Ville Kivimäki.
Kivimäki on mukana Suomen Akatemian hankkeessa, joka keskittyy toisen maailmansodan jälkivaikutuksiin suomalaisessa yhteiskunnassa. Hän on käynyt läpi suomalaisten sotapsykiatrien kirjoituksia 1930-luvulta vuoteen 1954.
Nykyään jo arkikielessä puhutaan traumoista. Sodanaikaiset psykiatrit varoittelivat puhumasta sairaudesta. Esimerkiksi psykiatri Konrad von Bagh sanoi, että jos sotilas on paennut tai ei pystynyt toimimaan rintamalla, ei sotilaspsykiatrin tulisi liian helpolla sotkeutua tuomarin työhön vapauttavalla lausunnolla ja näin ikään kuin palkita sotilasta.
Etenkin kesällä 1944, jolloin karkuruusongelma ja psyykkiset vammat saavuttivat huippunsa, psyykkisesti murtunut mies saattoi joutua ennemmin kenttäoikeuteen kuin sotilassairaalaan.
Sodan jälkeen
Tutkija Ville Kivimäki muistuttaa, että kaikki veteraanit eivät traumatisoituneet. Osalle veteraaneista sota on aina ollut näihin päiviin saakka elämän mielekkäintä aikaa, jolloin kaikelle oli tarkoitus ja omalle toiminnalle helposti annettava merkitys. Joukossa on aina myös niitä, jotka nauttivat sodasta ja pärjäsivät siellä paremmin kuin rauhan aikana.
Psyykkisistä sotavammoista selviämisessä auttoivat ennen kaikkea tavalliset ihmiset, vaikka toisaalta oma perhe joutui niistä myös neljän seinän sisällä kärsimään.
Yhteisössä oli suuri ymmärrys sodan käyneitä kohtaan.
– Sodan käyneelle miehelle saatettiin antaa paljon anteeksi ja ymmärtää häntä juuri sotakokemuksen vuoksi. Esimerkiksi raivokohtauksia ja alkoholinkäyttöä katsottiin sormien lävitse. Osalla juominen oli alkanut jo asemasodan aikana ja jatkui sodan jälkeen, Kivimäki toteaa.
1970-luvulla sotilaiden psyykkistä häiriöistä väitöskirjansa tehnyt lääkintäeversti, puolustusvoimain mielenterveystyön ylilääkärin tehtävistä eläkkeelle jäänyt Matti Ponteva huomauttaa, että nykyistä psykiatrista hoitojärjestelmää avohoitoineen ja mielenterveystoimistoineen ei yksinkertaisesti ollut.
– Psykiatrinen hoito oli pääosin varsinaisten mielisairaaloiden laitoshoitoa. Sotatraumoissa ei ollut kysymys sellaisesta. Traumaperäinen stressireaktio tuli amerikkalaiseen diagnostiikkaan vuonna 1980 ja suomalaiseen tautiluokitukseen vasta seitsemän vuotta myöhemmin.
Sodan jälkeen ei ollut nykyistä käsitystä siitä, että on olemassa tapahtumia, jotka ylittävät normaalin kokemusmaailman rajat ja uhkaavat ihmisen fyysistä ja psyykkistä koskemattomuutta sekä murtavat esimerkiksi nöyryyttämällä käsityksen omasta minästä ja identiteetistä.
– Kokemukset rintamalla saattoivat olla sellaisia, että niille on tänäkin päivänä vaikea löytää sanoja ja kuvata sotaa kokemattomille. Sanat eivät koskaan tavoita niitä voimakkaita tunteita tai pelkoa, jota sinä hetkenä koki, Ville Kivimäki tähdentää.
Sodan jälkeen sota ja sen seuraukset on ollut pakko työntää syrjään eteenpäin pääsemiseksi, maan jälleenrakentamiseksi, evakoiden ja rintamamiesten asuttamiseksi ja sotakorvausten maksamiseksi – kyselemättä unohduksen hintaa omalta ja tulevilta sukupolvilta.
Sotakokemuksista ei jaksettu niiden aiheuttaman tuskan vuoksi puhua. Myös poliittinen ilmapiiri muuttui. ”Mitäs sinne menitte” -asenne toi monien veteraanien mieleen uudelleen sodan raastavat muistot. Asenteet loukkasivat ja hiljensivät.
Valtiokonttorin tiukka linja
Sotainvalidien Veljesliiton lakimiehen Seppo Savolaisen mukaan Valtiokonttorista on haettu varsin vähän korvauksia psyykkisin perustein. Yleensä hakemukset ovat tulleet kielteisinä takaisin.
Lähtökohtana on ollut, että henkilön olisi jo sota-aikana tai pian palveluksen päättymisen jälkeen tullut hakeutua hoitoon tai hakijan olisi pystyttävä osoittamaan, että hän on sota-ajasta lähtien hakenut psyykkisiin ongelmiinsa apua. Voi olla veteen piirretty viiva, miten paljon traumoihin on vaikuttanut eletty sodan jälkeinen elämä ja mikä taas on puhtaasti sodasta johtuvaa, ja tämä hankaloittaa tulkintaa. Korvausperusteeksi ei ole yleensä riittänyt se, että asiantuntijalääkäri on myöhemmin todennut psyykkisten ongelmien syntyneen hakijan kuvaamalla tavalla.
Tällä hetkellä Valtiokonttorissa myönnetään psyykkisistä syistä korvausta noin 150 sotainvalidille. Lisäksi noin 270 sotavankia saa psyykkisistä syistä korvausta.
Viimeinen iltahuuto
– Veteraanit sanovat itse, että heikoimmat sortuivat. He tarkoittivat niitä, jotka kuolivat oman käden kautta, tai niitä, joiden elämä ja alkoholinkäyttö oli niin rajua, että se johti kuolemaan. Eräs veteraanin vaimo puolestaan kuvasi asiaa niin, että kyllä he maksavat sotavelkaa vieläkin, kun hän kuuntelee miestään ja tämän painajaisia, selvittää Sotaveteraaniliiton sosiaalisihteeri Anni Grundström.
Omaiset ovat myös kertoneet, että dementia ja Alzheimerin tauti ovat saaneet sotapainajaisia ja muistoja heräämään, mikä voi näkyä esimerkiksi aggressiivisuutena.
Grundströmin mukaan veteraanit tai heidän läheisensä ovat kyselleet, löytyykö kuntoutuspaikkaa, jossa käsiteltäisiin pelkästään psyykkisiä asioita. Valitettavasti ei löydy. Kuntoutuslaitokset painottavat hoitonsa fyysiselle puolelle.
Viimeinen iltahuuto on käynnissä, monen kohdalla jo käyty. Psyykkisesti haavoittuneiden hoidolla, korvauksilla ja kunnianpalautuksella alkaa olla kiire, viime hetket käsillä. Olisi jo aika päästä sodasta rauhaan.
