Rohkea, epälaskelmoitu, aito ja haastava mestariteos.
Nyt on Raato kuin klapilla päähän lyöty, vastaan on nimittäin kävellyt sellainen filmi, joka pystyi kovista ennakko-odotuksista huolimatta ottamaan luulot pois ja suorastaan hämmentämään sillä, miten mahtavaa koettavaa elokuvataide voi parhaimmillaan olla. Kyseinen filmi on siis Anttilan alekorista muutamalla hassulla eugenilla poistettu Julma maa, Terrence Malickin unohdettu mestariteos, timantinkova pala äärimmilleen hiottua ilmaisuvoimaa, samanaikaisesti sekä unenomainen että ravistelevan todentuntuinen road –tarina, joka on motivoinut ja innoittanut kaikenkarvaisia oman tien kulkijoita aina Tarantinosta Nick Caveen, ja joka vieläkin, yli 30:n vuoden jälkeen, jaksaa tuntua uudelta, omaperäiseltä ja ennennäkemättömältä. Nyt, toisen katsomiskerran jälkeen, tunnen olevani valmis elokuvan arvostelemiseen.
Malickin teos on jokaisessa suhteessa rohkeampi kuin tusina tavallista leffaa yhteensä. Tarina viisitoistakesäisen tytön ja entisen roskakuskin rakkaussuhteesta ja täysin mielivaltaisten tappojen täyttämästä, päämäärättömästä pakomatkasta on vähintäänkin raju, mutta sitä ei ylidramatisoida tai maksimoida mitenkään. Väkivalta on suoraviivaista ja tylyä, mutta elokuvan kannalta ehdottoman välttämätöntä, eikä missään nimessä kaunisteltua tai liioiteltua. Sitä ei alleviivata, eikä sillä pyritä tietoisesti shokeeraamaan tai hakemaan jonkinlaista imagoa, kuten useissa aikalaiselokuvissa (vrt. Bonnie & Clyde). Väkivalta, kuten muutkin tärkeät elementit ja asiat, vain ovat osa elokuvaa ja sen maailmaa. Ne vain ovat, ja ne näytetään katsojalle samalta viivalta, kuin vaikkapa roskien vienti. Badlands on ehdottoman epälaskelmoitu elokuva.
Badlands on osittain kuvaus syrjäytyneestä, epävarmasta ja turhautuneesta nuorisosta, ja juuri tuon turhautuneen ilmapiirin Malick elokuvassaan loistavasti vangitsee. Osittain tätä vaikutelmaa kuitenkin syö vastaavista kuvauksista tutun vihaisuuden, ”a rebel without a cause”-asenteen täydellinen puuttuminen, vaikka James Dean –ajatusmallin ja tyylin suuntaan ihan avoimesti viitataankin. Badlands on sisältä tunteellinen ja tunteikas elokuva, mutta ulospäin se on lähes kylmä ja välinpitämätön leffa. Aivan kuten päähenkilönsäkin. Näin ollen päällimmäisenä tunteena ainakin minulle välittyi, sekä filmistä kokonaisuutena, että hahmoista, silkka ja puhdas, apua huutava epätoivo.
Tarinankerronnallisesti Julma maa on myös ylittämätön. Elokuva on lyhyt, eikä se voisi olla yhtään pitempi, joskaan ei myöskään sekuntiakaan lyhyempi. Malick ei ole päästänyt filmiinsä mitään turhaa, vaan kaikella, aivan kaikella tapahtuvalla on leffassa tarkkaan harkittu ja tärkeä osa kokonaisuutta, eikä mitään tapahtuvaa tai tapahtumatta jäävää alleviivata, nosteta esiin muiden tapahtumien yläpuolelle tai väännetä katsojalle rautalangasta. Kaikki vain on. Osittain tästä johtuu Badlandsin minimalistiselta vaikuttava tyyli ja olemus: kaikki on tärkeää, ja perusasiat on tuotu esille niin, että esimerkiksi käännekohtien tajuaa todella olevan käännekohtia vasta seuraavilla katsomiskerroilla. Huolimatta siitä, että Julma maa on tietyssä määrin ”ymmärrettävissä” jo ensimmäisen katselukerran perusteella, filmissä on niin paljon kaikkea, mitä tarkkaavaisinkaan katsoja ei voi ensimmäisillä kerroilla hoksata tai sisäistää, että bongattavaa ja tajuttavaa jää ainakin tusinalle katselukertoja. Badlands on kiehtova juuri siksi, että se tarjoaa katsojalleen rajattoman määrän haasteita.
Osittain ”syyllinen” minimalistiseen tyyliin taas on filmin visuaalinen puoli; kuvat ovat pelkistettyjä, pitkiä, väreiltään hiekanharmaita ja kuitenkin, kaikessa karuudessaan asetelmat ovat usein uskomattoman kauniita ja avaria. Nykyään jokaiseen kuvaan pyritään änkemään mahdollisimman paljon tavaraa, ihmisiä, yksityiskohtia ja täytettä, mutta Malick jättää tilaa henkilöilleen, ja kun katsojan huomio kiinnittyy pelkästään näyttelijöihin, ovat näyttelijät pakotettuja antamaan kaikkensa. Ja kaikkensa he antavatkin. Pappa-Sheen vetää sellaisen roolin, että jopa Ilmestyskirjan kyyninen kapteeni Willard jää kakkoseksi, ja Sissy Spacek on niin luonnollinen naiivina teinityttönä, että ei paremmasta väliä. Upean kuvauksen ja erinomaisten näyttelijöidensä ansiosta Badlands on lähes pelottavan aito elokuva.
Pitkällisen harkinnan jälkeen on pakko sanoa, että Julma maa on, ellei paras näkemäni, niin vähintään yksi parhaista näkemistäni leffoista. Kyseessä on yksi näistä ”elämää suuremmista, lähes täydellisistä” elokuvista, mestariteos, joka jokaisen tulisi nähdä. Suosittelen aivan kaikille ja koko sydämestäni.
