Paula Tukiainen on 42-vuotias sairaanhoitaja, kolmen lapsen äiti ja maratonin Suomen mestari – "Jos tuli hälytys yöllä töihin, niin tulin aina juosten"
Maratonin SM-kisojen maaliviivalla moni hieraisi silmiään, kun voittaja saapui maaliin. Mestari ei ollutkaan kaikkien tuntema nuori huippulupaus Alisa Vainio, vaan 22 vuotta vanhempi konkari Paula Tukiainen.
Itähelsinkiläisellä lääkäriasemalla nautitaan kakkukahveja. Eikä suotta, sillä onhan yksi paikan työntekijöistä kruunattu juuri maratonin Suomen mestariksi.
Kolmen lapsen äiti - sairaanhoitaja-kätilö Paula Tukiainen, 42, todisti suorituksellaan, että nelikymppisen työssäkäyvän perheenäidin on mahdollista päihittää kilpailuissa jopa yli puolta nuoremmat "ammattiurheilijat".
Helppoa työn, äitiyden sekä tavoitteellisen harjoittelun yhdistäminen ei toki ole, mutta Paula Tukiainen ei helppoa elämää tavoittelekaan. Hän on tottunut tekemään kovasti töitä ja uhrauksia tulostensa eteen. Tulosten, joiden hän uskoo vielä paranevan ties kuinka paljon.
- Ikä on toden totta vain numeroita, toteaa tuore Suomen mestari naurahtaen. Minulla on omat tavoitteeni ja olen päättänyt ne saavuttaa. Iästä viis, hän jatkaa.
Mutta missä on Alisa Vainio?
Jyväskylän SM-maratonin maaliviiva pursuili median edustajista. Kuvaajat tähyilivät kisan ehdotonta ennakkosuosikkia, nuorta vaaleaverikköä. Pelin piti olla niin selvä, että moni toimittaja oli kirjoittanut juttuunsa jo etukäteen otsikon, missä voittajan nimen kohdalla luki Alisa Vainio.
Maraton on matkana raskas ja arvaamaton, eikä pitkään kilpailua johtanut Vainio selvinnyt tällä kertaa kuitenkaan maaliin. Monelle paikalla olijalle täysin tuntemattoman Paula Tukiaisen ylittäessä maaliviivan ensimmäisenä, oli hämmennys niin suuri, että useampi haastattelija kysyi tuoreelta mestarilta spontaanisti: ”Kukas sinä oikein olet?”
Kestävyysjuoksukansalle Paula Tukiainen on kuitenkin tuttu entuudestaan, eikä hänen menestyksensä tullut lajin seuraajille täysin yllätyksenä. Onhan Tukiainen, toisin kuin moninaisista terveysongelmista viime vuosina kärsinyt nuori Vainio, juossut tänä kesänä voittoon jo useasti ennenkin. Myös Kalevan Kisojen ratakympillä Tukiaiselle napsahti uusi ennätys: 36.23.
- Uskoin, että minulla on hyvät saumat mitaliin, mutta aivan Suomen mestaruutta en kyllä osannut itse odottaa, tuumii varsin vaatimattoman oloinen voittaja.
– Tunsin jo lähdössä syvää äidillistä huolenpitoa Alisaa kohtaan. Hän jännitti kisaa kovasti, mutta yritin rohkaista. Kun Alisa keskeytti 35 kilometrin kohdalla tienpenkkaan huusin hänelle, että tule rakas - jatketaan yhdessä eteenpäin, kertoo 22 vuotta Vainiota vanhempi Tukiainen kisapäivän kulusta.
Lapsuus laduilla
On toki ollut myös aika, jolloin Paula Tukiainen oli itse nuori kilpaurheilija. Sellainen, jota toiset tsemppasivat. Kannustivat jatkamaan, kun omat voimat loppuivat.
Elettiin 1970 ja -80 lukujen taitetta ja tuolloin Tukiaisen jaloissa olivat juoksukenkien sijaan monot. Lajina hiihto ja seurana Keimolan Kaiku Vantaalla. Loistavasti alkanut ura laduilla tuli päätökseen kuitenkin varhain, kun laadukkaan valmennuksen perässä olisi pitänyt muuttaa yksin kauas Sotkamoon urheilulukiota käymään.
Hiihto ja muu urheilu jäivät vuosiksi taakse. Valmistuttuaan kätilöksi Tukianen teki pitkään kolmivuorotyötä Naistenklinikalla. Raskas työ ei antanut periksi säännöllisille harrastusajoille, joten entinen hiihtäjä alkoi lenkkeillä töihin.
– Oli vähän vitsi, että jos tuli hälytys yöllä töihin, niin tulin aina juosten, sillä se oli nopeampaa kuin taksilla, muistelee tuore mestari alkuvuosien lenkkeilytapojaan.
Surusta voimaa
Vaikka Tukiaisen elämään on mahtunut paljon iloa, on tämänhetkisistä tuloksista kiitettävä myös vastoinkäymisiä.
– Menetin molemmat vanhempani joitakin vuosia sitten suhteellisen lyhyen ajan sisällä. Juoksusta tuli terapiani, jota ilman en pystynyt olemaan, kertoo vahvan ja valoisan oloinen nainen lenkin lomassa.
Tukiainen lähti ensimmäiselle maratonille työkaverinsa houkuttelemana vuonna 2002.
– Ensimäinen maraton meni hyvin ihan pohjakunnolla aikaan 3.34. Sen jälkeen hakeuduin saamaan vähän oppia Harri Hännisen maratonkoulusta, kertailee Tukiainen ensihetkiään kestävyysjuoksijana.
Minulla ei ole takana vielä yhtään edes 5000 juostun kilometrin vuotta, mutta jos nyt ei mitään takapakkeja tule, niin tänä vuonna tulee ensimmäinen.
Seuraan hän liittyi vasta vuonna 2010, mutta systemaattinen harjoittelu sai vielä tuolloinkin odottaa, sillä varsinainen tavoitteelinen treenaus alkoi vasta Tukiaisen nuorimman lapsen, nyt 6-vuotiaan pojan syntymän jälkeen.
- Mannermaan Harri teki minulle silloin ohjelmaa ja ensimmäiset kaksi viikkoa treeninä oli 3x20 minuutin lenkki, minkä jälkeen olin ihan kuollut. Vauvan ollessa 6 kuukautta juoksin Tukholmassa maratonin aikaan 3.14. Siitä se sitten lähti, muistelee kolmen lapsen onnelinen äiti oman kilpajuoksu-uransa alkuaikoja.
Mestari vailla valmentajaa
Maratonin SM-kisoissa on tapana palkita kultamitalilla myös mestarin valmentaja. Sellaista Tukiaisella ei kuitenkaan tällä hetkellä virallisesti ole.
– Onhan minulla toki vanhoja harjoitusohjelmia, joita olen muokannut itse kovavauhtisemmiksi, mestari kertoo.
– Minulla ei ole takana vielä yhtään edes 5000 juostun kilometrin vuotta, mutta jos nyt ei mitään takapakkeja tule, niin tänä vuonna tulee ensimmäinen. Olen pysynyt nyt ehjänä ja treenimäärät ovat olleet sellaista 100-120 km viikossa sisältäen yhden reippaan, yhden kovan ja yhden pitkän lenkin. Loput ovat sitten ihan hidasta huoltavaa höntsää, hän jatkaa avaten harjoitusmetodejaan.
Tukiainen kertoo olevansa luonteeltaan hyvin impulsiivinen. Kaikki asiat pitäisi tapahtua nyt ja heti.
- Maratonharjoittelu on kasvattanut kärsivällisyyttä ja minusta on tullut hyvin projektiluonteinen. Kun otan jonkun tavoitteen koitan tehdä kaikki asiat mahdollisimman hyvin saavuttaakseni päämääräni. Tässä iässä lepoon pitää kiinittää paljon huomiota. Juoksuharrastus on auttanut oppimaan omasta kropasta paljon ja tiedän nykyään hyvin mitä kestän ja milloin pitää levätä enemmän, analysoi Tukiainen.
On vain terveellistä, kun elämässä on paljon muutakin kuin urheilu.
Vaikka viime vuosien puhutuin suomalainen kestävyysjuoksunimi on vuonna 1997 syntynyt, kiistatta äärimmäisen kovakuntoinen sekä lahjakas Alisa Vainio, on muutoin varsin tyypillistä, että maamme menestyneimmät pitkien matkojen naisurheilijat ovat iältään neljänkympin hujakoilla.
Esimerkiksi Suomen suurimmalla puolimaratonilla Helsinki City Runilla löytyy maaliviivalta usein ensin N40-sarjan kärki, vaikka toki yleisen sarjan voisi äkkiseltään ajatella olevan ikäsarjoja kovatasoisemman.
Kun neljänkympin kerhoon jo tovin kuuluneelta Paula Tukiaisella tiedustelee terveisiä nuorille kilpasiskoilleen, välähtää hänen tummat silmänsä oitis tuikkimaan vielä entistäkin voimakkaammin.
– Voi nuoret juoksijat, teillä on elämä edessä! Malttakaa ja nauttikaa kaikesta tekemisestä. Maratonia ei kannata ottaa liian aikaisin ohjelmaan, näitä kerkeää takoa myöhemminkin. Vauhtia vaan radalta ja lyhyemmiltä ensin, kestävyyttä on aikaa kehitellä kyllä. On vaan terveellistä kun elämässä on paljon muutakin kuin urheilu, Tukiainen toteaa äidillisesti.
– Mutta ennen kaikkea haluan sanoa nuorille juoksijoille, että uskokaa unelmiinne. Pitäkää katse tiukasti kohti omia tavoitteita. Kerätkää hyvää energiaa antavia ihmisiä ympärille, niin hyvä tulee, hän jatkaa.
Varaa kehittyä
Uskoa tulevaan löytyy myös Tukiaiselta itseltään. Kuten moni muukin kestävyysjuoksija, on tosin myös hän kärsinyt uransa aikana kehitystä hidastavista rasitusvammoista.
– Minulla on ollut viimeisen viiden vuoden aikana jalkaterissä kaksi rasitusmurtumaa ja niiden aikana tullut aina kahdeksan viikon täydellinen juoksutauko. Viime heinäkuussa tuli puolestaan repeämä takareiteen. Se parani neljässä viikossa, mutta kuntouttaminen jatkuu yhä, kertoo terveyden ammattilainen omista vaivoistaan.
– Tavoitteeni on jatkossa pysyä terveenä ja hyvässä kunnossa. Uskon, että kehittymisvaraa riittää ja esimerkiksi 2.45:n aika on kohdallani mahdollinen. Mistään mestaruuksista en enää haaveile, mutta kisailu jatkuu, toteaa maratonennätyksensä 2.51 tänä vuonna Hampurissa juossut nainen hymyillen.
Vastoinkäymisistä huolimatta, ei luovuttaminen ole koskaan käynyt Tukiaisen mielessä. Toisin kuin monelle kilpasiskolleen, on juokseminen hänelle vain harrastus, mikä antaa lopulta enemmän kuin ottaa.
– Toki monesti pari viikkoa ennen maratonia kun olen tehnyt kovia harjoituksia, olen ollut todella väsynyt. Keventelyn aikana sitten taas sekä mieli että kroppa on palautunut. Epätoivoa en kuitenkaan oikein tunnista urheilun puolelta. Sitä olen tuntenut yksityiselämässä ihan riittämiin, toteaa Tukiainen vakavoituen.
Vaikka tuore Suomen mestari ei arvokisoihin haikailekaan, on hänellä varmasti vielä monta upeaa koitosta edessä. Tämä nainen on vasta pääsemässä vauhtiin, eivätkä tämän päivän kakkukahvit jää tällä työpaikalla varmasti viimeisiksi.
