Metallica Olympiastadionilla 28.5.2004
Maailman suurimmaksi Hevibändiksi tituleerattu Metallica ei jättänyt ketään kylmäksi Olympiastadionilla. Yli kaksi tuntia kestänyt setti hipoi täydellisyyttä, kappalevalinnat osuivat kohdalleen ja bändi itse oli loistavassa vireessä. Ensimmäinen lämmittelijä Lostprophets ei edes herättänyt kunnolla yleisöä, ja Slipknotin kehuttu ja ylistetty lavashowkin oli vaisu verrattuna Metallicaan.
Metallica aloitti n. 25 minuuttia myöhemmin kuin mitä ohjelmassa oli mainittu, eli noin 20.25. Ennen bändin saapumistä lähes 50 000 päinen yleisö alkoi jo käydä kärsimättömäksi, tunnelmaa nostatettiin aalloilla ja bändiä koitettiin huutaa ja taputtaa lavalle useaan kertaan. Lopulta sitten odotus palkittiin, Estacy of Cold alkoi soimaan kauttimista ja screeneiltä näkyi länkkäreitä, mikä merkitsi sitä että show oli alkanut. Välittömästi Estacy of Coldin jälkeen alkoi aivan loistava Blackend! Tunnelma nousi välittömästi kattoon ja koko stadionilla oli nyrkit pystyssä, niin ettei kentältä edes nähnyt lavalle, onneksi isot screenit lavan molemmilla puolilla pelastivat paljon. Sieltä pystyi jatkuvasti seuraamaan ohjaajan mielestä tärkeimmät tapahtumat lavalla, välillä myös höystettynä kappaleisiin sopivilla videopätkillä.
Metallicalla on niin paljon loistavia biisejä, että pakosti joku mieleinen kappale jää pois. Sen takia täytyy sanoa biisivalintojen osuneen kohdalleen, vaikka Fade to blackia, Unforgiveniä tai vaikkapa Whiplashia ei kuultukkaan. Joku kuitenkin tykkää Welcome homesta enemmän kuin Fade to blackistä, joten voidaan sanoa biisilistan olleen onnistunut.
Blackendin jälkeen kuultiin bensankatkuinen biisi Fuel, josta moottoriurheilufanit ei voi olla pitämättä. Jos tämän jälkeen joku ei ollut vielä päässyt fiilikseen, katosi tämä tunne taatusti viimeistään kun surun sadonkorjaaja eli Harvester of sorrow rävähti soimaan.
Welcome homen jälkeen tuli ensimmäinen uuden levyn biisi, Frantic. Ja voi jumalauta, nyt täytyy sanoa että tämä biisi toimii
täydellisesti livenä. Uusimman St.Angerin levyn biisit tuntuvat toimivan paremmin livenä kuin levyllä, ja saattaa olla niin suunniteltukin, koska kitaristi Kirk Hammetin mukaan "Metallica on livenä parhaimmillaan". Tästä todisteena myös toinen soitettu uuden levyn biisi, St.Anger toimi järettömän hyvin livenä.
Franticin jälkeen palattiin Ride the lightning aikaan For whom the bell tollsin voimalla. For whom the bell tolls on kyllä siitä ihmeellinen kappale, että se tuntuu kestävän todella vähän aikaa niin livenä kuin levylläkin, vaikka pituutta on lähes viisi minuuttia. Seuraavaksi kuultiin I disappear, jo aiemmin mainittu St.Anger ja Sad but true. Jo viimeistään tässä vaiheessa alkoi olemaan olkapäät kipeenä ja selkä märkänä niin bändillä kuin katsojillakin.
Lyhyen tauon jälkeen ja Hetfieldin saatua yleisön laskemaan mahdollisimman nopeasti englanniksi neljään, alkoi Creeping death soimaan armottomalla intensiteetillä. Puolessä välissä biisiä olevan "die die die" -osuuden Hetfield laittoi yleisön vedettäväksi ja kuulosti todella siistiltä kun koko yleisö huusi die niin paljon kuin kurkustä lähti ja bändi soitti päälle.
Seuraavaksi kuultu järettömän nopea Battery jatkoi tykitystä, sitten Wherever i may roam vähän rauhoittamaan menoa, kunnes tuli illan tunnelmointi seitsemänminuuttisen aika. Nothing else matters piti yleisön otteessa alusta loppuun asti, screeneilläkin näkyi kuvaa yleisöstä laulamassa ..änd natting els mättöööss…
Master of puppets lopetti hempeilyt lyhyeen. Onneksi saatiin kuulla tämä loistava biisi kokoversiona, sillä Metallica on yleensä soitattanut kyseisestä kipaleesta vain ensimmäisen osan. Master of puppetssin jälkeen seurasi pieni tauko Hetfieldin "thank you" huutojen säestämänä. Koitti perkele uskotella, että aikovat lopettaa jo tunnnin ja 50 minuutin jälkeen, mutta ei kukaan sitä uskonut.
Tauko päättyi enteellisesti, kun kauttimista alkoi kuulumaan kiväärin purkamisääniä ja full metal jacket -huudahduksia. Jos joku ei tässä vaiheessa jo tajunnut, viimeistään pommien räjähdellessä ympäri lavaa jokainen taatusti tajusi seuraavan kappaleen olevan One, yksi metallihistorian parhaimmista kipaleista. Ainoa, mikä Onen aikana harmittaa on se, että tietää konsertin olevan kohta ohi. Mutta ei sellaisia silloin mietitä.
Sitten olikin vuorossa konsertin kliimaksi, kohokohta eli se metallihistorian parhain ja ainakin kuuluisimpiin kappaleisiin kuuluva Enter Sandman. Yleisö heilutti molempia nyrkkejä kappaleen tahdissa sekä lauloi ja hyppi biisin mukana! Meno oli aivan uskomatonta, fiilis korkealla ja… nyt alkaa loppumaan jo adjektiivit.
Sitten se olikin siinä. Metallican soittajat heittelevät yleisölle plektroja ja rumpukapuloita, tuulettelevat kaikille katsojille ympäri lavaa, juovat ja lopulta häipyvät pois lavalta. Mutta ei nyt sentäs, Metallica palaa vielä lavalle, ja veivaa pari biisiä ensimmäiseltä Kill 'em all levyltä. Jump in the fire aloitti lopun, ja Seek &Destroy lopetti konsertin hienosti. Yleisö huusi "searching, seek&destroyta" niin kovaa kuin kurkusta ääntä läksi. Ja sitten se olikin siinä. Loput plektrat ja rumpukapulat lensivät yleisön joukkoon, jokainen juoksenteli ympäri lavaa tuuletellen yleisölle ja huutaen vuorotellen jotain typerää mikrofoniin. Show päättyikin sitten teattereista tuttuun yhteiskumarrukseen, jonka jälkeen alkoikin massiiviset yleisömassa valua ulos stadionilta. Ensimmäistä kertaa tuli koettua sekin, ettei kännykällä saa soitettua vaikka kentät kaikki on täysillä. Melkein 50 000 puhelinsoittoa näköjään riittää tukkimaan puhelinlinjat
Kuten varmaan yllä olevista teksteistä voi päätellä, bändi toimi loistavasti yhteen, ja näytti siltä että soittaminen oli hauskaa. Myös soittokunto oli kunnossa, hyvin harva kaiken saavuttanut yhtye jaksaa vetää melkein 2 ja puolituntisen shown katsojien riemuksi. Voi olla, että yhteiset terapiasessiot ja Hetfieldin vieroitushoito ovat tuoneet touhuun takaisin hauskuuden, jota ei välttämättä ole kaikilla 20 vuoden jälkeen. Myös uusi basisti Rob Trujillo oli piristävä ilmestys lavalla, hyvin on Jason Newstedin isot kengät Rob täyttänyt. Varsinkin kääpiökävelyt basson kanssa olivat aika hienon näköistä.
Rumpali Lars Ulrich oli yllättävän paljon esillä, vaikka joutuikin istumaan suurimman osan ajasta rumpujen takana. Kirk Hammetin muutama soolo oli hyviä taidonnäytteitä miehen taidoista, hän soitti kitaraa välillä jopa rumpukapulalla. Eniten esillä oli tietenkin laulaja-kitaristi James Hetfield, joka piti kaikki välispiikit ja yleisön huudatukset.
Jokaiseen arvosteluntapaiseen pitäisi yrittää keksiä jotain negatiivista sanottavaa arvosteltavasta, mutta nyt ei millään keksi mitään kritisoitavaa. Ehkä se oli vähän huonoa, että poistuessa ulosmenoväylät olivat liian tukossa ja sai jonottaa todella pitkään pihalle pääsyä. Ja kaikki oli stadionilla älyttömän kallista. 0,5 litraa cokista maksoi 3 euroa :eek!: .Mutta nämä eivät ole bändistä johtuvia vikoja, vaan järjestäjästä johtuvia juttuja.
Metallica lupasi palata suomeen useammin kuin kerran neljässä vuodessa, ja täytyy sanoa että tervetuloa vaan! Jos ei jotain todellista estettä ole, löytyy meikäläinen silloinkin katsomosta. Tietysti jos ehtii liput saada. Mua ei haittaisi yhtään, vaikka Metallica toteuttaisi ensimmäisellä levyllä Whiplash kappaleessa antamansa lupauksen:
"We never stop, we never quit, because we are Metallica!"
Minkäänlaista arvosanaa on todella vaikea antaa, varsinkin kun vertaa tuohon neljään tähteen, minkä annoin Yölle. Jos Metallican ja Yö:n välillä olisi vain 1/5 osa maksimipisteistä, on se älytöntä Yö:n arvon liioittelemista ja myös pistejaossa täytyy olla silloin jotain vikaa. Hymiöidenkin maksimimäärä loppuu kesken, joten silläkään tavalla ei oikein voi ilmaista oikeaa arvoa suhteessa Yö:n konserttiin. Joten taidan tyytyä kuvaamaan konserttia yhdellä lauseella:
Täydellinen konserttikokemus!
Biisilista:
Blackend
Fuel
Harvester of sorrow
Welcome home (Sanitarium)
Frantic
For whon the bell tolls
I Disappear
St.Anger
Sad but true
Creeping death
Battery
Wherever i may roam
Nothing else matters
Master of puppets
One
Enter Sandman
Jump in the fire
Seek and destroy
