Muistatte varmaan burbin, Helsingistä. Burb sai avioliiton myötä anopin taloonsa. Ja oikein siis asumaan! No, ymmärrätte hänen tilanteensa.
Kerran burb sitten eksyi kievariin ja istuikin siellä hyvässä seurassa pikkutunneille asti ennen kuin keksi lähteä takaisin kotiinsa. Mutta kotiportilla iski anopin pelko burbiin ja jalat sanoivat stop.
No, burbilla oli auto ja autolleen hän oli tehnyt oikein tallin. Sinne! Ei muuta kuin pimeään talliin, auton pehmeille penkeille ja hyvää yötä.
Aamulla burb kyllä heräsi mutta ihmetteli mies miksi on niin pimeätä, ei valoa missään. Silloin iski burbin vielä sekaiseen päähän kauhistuttava ajatus: Hän on kuollut. Tukea ajatukselle toi apua harova käsi, joka osui auton pehmustettuun kattoon.
”Ne ovat panneet minut ruumisarkkuun ja haudanneet elävältä!”
Burbille tuli hirveä hätä, hän alkoi huutaa: ”Päästäkää minut pois, minä olen hengissä”.
Mutta vielä hirveämpi kokemus oli tulossa. Anoppi – avasi auton oven ja pisti päänsä tuommoisen vaaksan päähän burbin kasvoista.
Kantamaanhan se sitten sieltä jouduttiin, burb. Siihen oli pyörtynyt. Takapenkille, hankalaan asentoon.