Mitäs tutkimusnäyttöä tästä adononiskompleksista on? Kuinka montaa prosenttia nuorista se koskee siten, että se voidaan haittaavaksi sairaudeksi laskea? Kuinka moni nuorimies menettää henkensä salilla käyntiin ja dieettiin?
Ymmärrän toki, että henkiset sairaudet ovat vakavia, mutta näitä pakkomielteitä voi syntyä lähes minkä asian kanssan tahansa. On aika pöljää alkaa leimaamaan kuntoilevia nuoria about mielisairaiksi harrastuksen perusteella.
Onko joku leimannut? Mistä niin luit? Jos viitsisit katsella muutakin kuin ennakkoluulojasi niin jo tuosta uutisesta olisit huomannut, että siinä viitattiin pakkomielteiseen toimintaan. Mikä taas ei ole tervettä.
Pitäisikö asiaa olla tutkimatta ja uusimatta sen vuoksi, että se ei vielä ole kovin yleinen? Eikä häiriön tutkiminen ja ymmärtäminen ole tärkeää? Inhimillisesti ja kansantaloudellisesti, mikä tuntuu sulle olevan kovin tärkeää? Kuinka isoksi ja yleiseksi ongelman pitää antaa kasvaa, että siitä saa tai kannattaa uutisoida?
Samanlaista vähättelyä oli aikoinaan anoreksian suhteen. Että "laardia vaan pöytään tytölle niin lähtee anoreksiat!" Tuskin enää ihan moista typeryyttä kuulee sairaudesta, jonka kuolleisuus on 8-10%. Puhun siksi anoreksiasta, koska tälle ilmiölle on myös tyypillistä
tarkoituksellisesti aiheutettu ja ylläpidetty nälkiintymistila ja vääristynyt ruumiinkuva.
Haluaako Archie, että adonis -kompleksin pitää antaa kehittyä yhtä yleiseksi kaikessa hiljaisuudessa ja tarttua asiaan vasta sitten? Uutisessa mainitun adonis -oireilun esiintyvyydestä mulla ei ole tarkkaa tietoa, mutta se on kasvamaan päin. Luonnollinen vertailukohta lienee anoreksia, jonka esiintyvyys 12-24 vuotiaiden keskuudessa on 1-2% ja suomalaisten nuorten miesten keskuudessa laihuushäiriön esiintyvyyden on arvioitu olevan 0.24%.
Noin 7-10% 30-vuotiaista naisista on sairastanut jotain syömishäiriötä. Erittäin yleistä siis.
Näitä sairauksia vähätellessä kannattaa muistaa, että vakava syömishäiriö jättää liki aina elinikäiset psyykkiset ja fyysiset jäljet. Komorbideista sairauksista puhumattakaan. Nämä taas aiheuttavat psyykkisiä, sosiaalisia ja muita rasitteita ja näin ollen rajoittavat sairastaneiden resursseja normaaliin elämään, sosiaaliseen ja työelämään osallistumiseen loppuelämän ajan.