Oma muisti ulottuu tätä nykyä enää edellisen lauseen loppuun, sen suhteen peli on jo menetetty. Mutta onko peli menetetty suomalaisten mäkitouhun suhteen noin niinkuin pidemmällä aikavälillä mitattuna, se on asia erikseen. Suomessa tuskin on jatkossakaan laittaa mäkitouhuun kunnolla pelimerkkejä ja lyödä käyntiin itävaltalaisten kaltaista mäkihyppytehdasta jossa lupaukset seulotaan massasta ja jalostetaan tähdiksi. Se on vaikeaa jo senkin takia että Suomesta ei taida löytyä Itävallan kaltaista massaa josta niitä timantteja voisi määräänsä enempää seuloa. Menestyviä yksilöitä meiltä varmasti tulee jatkossakin mutta itävaltalaisten kaltaista vyöryä jossa marssitaan tuloslistoille parinkymmenen hyppääjän voimin ja kansallisenkin ryhmän hyppääjät pitävät muita joukkueita lähes pilkkanaan, sellaista suomalaisilta on turha odottaa eikä sellaista meidän hyppääjiltä aikaisemminkaan ole nähty. Muutaman yksilön kärjellä on tähänkin asti menty.
Mutta all in all, eipä se hääviltä näytä muidenkaan joukkueiden tilanne Itävaltaan verrattuna, melko kaukana ne on muutkin laadussa ja laajuudessa mitattuna. Tosin sekään ei muuta sitä miksikään, etteikö Suomen joukkue olisi laahannut kautta alakanttiin tähän asti. Toivoa on kuten aina, mutta se erityisesti ihmetyttää että joukkueen vakionaamat Jannea lukuunottamatta on kisahypyissä ihan porukalla lukossa. Perinteinen aina naama norsunvtulla -meininki on tuonut tottakai läjäpäin glooriaa menneinä vuosina mutta olisiko aika kokeilla tämän lukon aukaisuun jo jotain muitakin niksejä, tekemisen riemu on touhusta aika kaukana. Vai luotetaanko murjotuksen voimaan näissäkin arvokisoissa, kyllä se sieltä tulee lopulta vaikka hampaat irvessä. Koska onhan mäkihyppy ihan helvetin vakava asia, ei siellä kuulukaan olla hauskaa.