Aivan ruuhkaksi asti on taas tapahtunut! Viime viikon torstai-iltana klo 23 jälkeen olin jo vaipunut kevyeen uneen. Kuulin, että aivan kuin olisi tullut auto pihaan. Ehkei sentään, jos vain ohi ajoi. Mutta sitten soi ovikello. Mitä helvettiä! Kalsarit jalassa alakertaan ja ovelle. Ikkunasta jo näin, että auton valot tohottaa ulko-ovea kohti. Avaan.
- Teille on tilattu pizza! Sanoo nuori neito pitäen ao. laatikkoa kädessään, tarjoilijaotteella.
- No ei ole. Vastaan tukka pystyssä kalsareissain.
- Eikö tää ole Norsuntie 56 [nimi muutettu]?
- Ei ole, tämä on Kamelintie 56 [nimi muutettu]. Norsuntie on tuolla noin, naapurikatu.
- Ai jaa, anteeksi. Sanoo tyttö, ja hymyilee ääneen. Autossa istuu kuljettajan paikalla toinen tyttö, joka hänkin hymyilee. Tai oikeastaan nauraa.
- Ei mitään, hauskaa iltaa!
- Hauskaa iltaa!
Sanottiin, ja poistuin petiin. Munasinkohan nyt jotain? Menetinkö hyvät pizzabileet kera neitojen?
-----------------
Noh, eilen soi taas ovikello kuuden aikaan illalla. Tällä kertaa siellä seisoo kolme nuorta miestä tummissa puvuissaan. Nimilaput rinnassa, englanninkielisiä nimiä. Mormoneita, jotka halusivat keskustella uskonasioista. Sanoin, että olen perusluteriitti, ja että en näe keskustelua hedelmälliseksi. Olin jo kääntymässä sisälle. Pojat eivät suuttuneet, halusivat ojentaa vielä kirjan lahjaksi. Otin, ja pojat poistuivat pihasta.
Kyllä on pojilla savotta. Ensin ovat opetelleet kohdemaansa kielen. Sitten kai vuoden verran tekevät kurinalaista lähetystyötä, ennen kuin voivat palata kotiinsa.