Jääkiekko - nostalginen ja näköalaton urheilulaji
Jääkiekko on ahdasmielinen, kapeakatseinen ja omien perinteisten ominaisuuksiensa sokeuttama urheilulaji. Alle 20-vuotiaiden maailmanmestaruuskisat ovat niiden piirteiden tiivistymä.
Laji on urheilullisesti oligarkia, mutta henkisesti käytännössä diktatuuri. Kanada vie, muut vikisevät. Se on toisaalta luonnollista, koska kyseessä on kokonaisuutena lajin ylivoimainen mahtimaa, mutta asetelma on silti epäterve.
Esimerkiksi juuri nuorten MM-kisat ovat kanadalaisen jääkiekkoilun mainoskiertue. Lajin muissa suurmaissa kisoja ylipäätään seurataan vasta kasvavalla tai korkeintaan vaihtelevalla tarkkaavaisuudella, mutta Kanadan saama hehkutus on silti muotoutunut vaikkapa Ruotsissa, Venäjällä ja Tshekissä sävyltään vakioksi. Kehut ovat toki perustellut - onhan kyseessä lähes ainainen mestarisuosikki. Lajin kokonaisuudesta ne kuitenkin maalaavat vuosittain surullisen kuvan. Ja turnauksen 10-0- ja 7-1-tyyliset lopputulokset vain alleviivaavat sitä.
Globaali jääkiekkoilu ei kaipaa lisää stevenstamkoseja tai sheawebereitä vaan anzekopitareja ja christianehrhoffeja.
Alle 20-vuotiaiden arvoturnaus nostaa aina esiin myös puheet ”vanhasta kunnon lätkästä”. Siitä, miten siellä pelataan kuten jääkiekkoa ”kuuluu pelata”. Ja tottahan se on, että villikkojen mittelöt muistuttavat nykyisin aikuisten tasoa enemmän pelin menneitä vuosikymmeniä. Tämä siksi, että lajin evoluutio on vain paikoin ehtinyt vallankumouksellisiksi filosofioiksi. Jääkiekkoilun yleismaailmalliset tottumukset ovat edelleen yhtä kuin sen synnyinmaan Kanadan tottumukset.
Toisistaan poikkeavat pelitavat tuovat aikuisten tasolla väriä peliin ja tuloksiin, mutta ne ovat vain harvassa maassa laajentuneet riittävän hallitseviksi filosofioiksi näkyäkseen pelillisesti aikuisia epäkypsemmissä nuorukaisissa.
Siksi nuorten MM-kisojen ”vanha kunnon lätkä” on suomeksi kanadalaista jääkiekkoilua. Yksilökeskeistä ja tunnepitoista, mikä edesauttaa siinä pelillisessä kontekstissa kasvaneiden yksilöiden menestymistä. Tilanne on hieman sama kuin jos kaikki jalkapallomaajoukkueet pelaisivat kuten Englanti tai kaikki koripallomaajoukkueet kuten Yhdysvallat.
Samasta monopoliasemasta johtuen alle 20-vuotiaiden MM-turnauksen yhteydessä puhutaan paljon niinkin typerästä ja vähäpätöisestä seikasta kuin viihdearvosta. Siellä pelataan kuulemma ”maailman viihdyttävintä lätkää”. Kyse on nimenomaan siitä, kuinka me laji-ihmiset piehtaroimme omissa perinteissämme. Nostalgiassa on paljon hyvää, mutta se on myös syy lajin evoluution verkkaisuuteen. Tosin on ylipäätään hämmentävää, miten oma viihtyminen on jollekulle mittari palloiluottelun tasosta.
Vaikka urheilu onkin katsojalleen viihdettä, viihdyttävyys ei ole sisäsyntyinen osa urheilua. Nuorten jääkiekkoilijoiden otteiden viihdyttävyys ei ole kyseisen mittelön ominaisuus, vaan katsojan yksilöllinen näkemys, johon lajin jämähtänyt ajatusmaailma vaikuttaa.
Tämänkertaisissa nuorten MM-kisoissa jääkiekon näköalattomuus on konkretisoitunut ehkä parhaiten järjestäjäkaupunki Malmön tyhjyyttä kumisseiden hallien nostattamissa mielipiteissä siitä, että tapahtuma tulisi sijoittaa pysyvästi Kanadaan. Siellä kun osataan arvostaa ”lätkää”, ja areenat täyttyisivät. Jääkiekkoihmiset ovat ikään kuin säikähtäneet todellisuutta ja haluaisivat nyt paeta ymmärtämätöntä maailmaa mukavuusalueelleen. Kansainvälinen Jääkiekkoliitto tosin tuskin yhtyy samaan ajattelemattomuuteen.
Silti juuri moisten ajatusmallien vuoksi alle 20-vuotiaiden MM-kisat ovat matka jääkiekkoon - upean kiihkeään ja ylpeään kanadalaiseen peliin, jota ympäröi nostalginen ja näköalaton kulttuuri.
