Rahoituskytkösten julkisuus palauttaa politiikkaan vaihtoehtoja
Mikko Välimaa
Helsingin Sanomat
Puolueiden ja poliitikkojen ulkopuolisista lähteistä saamasta rahoituksesta tippuu julkisuuteen nyt tietoa vauhdilla. Tiistaina avoimeksi heittäytyi Sdp, joka käytännössä nurkkaan ajettuna lupasi julkistaa alle 2 000 euron tuet.
Suurista puolueista liikahdusta odotetaan enää kokoomukselta, joka ei voi julkisen paineen alla pelata aikaa enää kauan.
Rahoituskytkösten paljastuttua niistä on käyty – luonnollisesti – vilkasta keskustelua. Päähuomion väittelyssä näyttävät kuitenkin vievän seikat, joista puhuminen on poliittisesti helppoa ja jotka eivät välttämättä kuvasta lainkaan sitä, mikä koko vyyhdessä on äänestäjälle olennaista.
Esimerkiksi tästä käy valtionyhtiöiden puolueille maksamat tuet, jotka on pääministeri Matti Vanhasta (kesk) myöten tuomittu periaatteellisesti ongelmallisiksi. Veronmaksajien käytännössä kustantama tuki onkin helppo teilata – ja ohjata samalla keskustelua haluttuun suuntaan.
Se, mistä valtapuolueet tyystin vaikenevat, on rahoituksen vaikutus viime vuosina tehtyyn politiikkaan. Kytkösten paljastuminen antaakin aiheen kysyä, minkä takia päätöksentekoa on 1990-luvun laman jälkeen vaivannut liki täydellinen vaihtoehtojen puute.
Maan tavaksi näyttää muodostuneen valmistella päätökset pienessä piirissä ja runtata ne läpi välittämättä kovastakin kansalaiskritiikistä. Ongelmalliseksi tämän tekee erityisesti se, että päätöstenteon taustat on häivytetty tehokkaasti.
Olisi liian pitkälle vietyä väittää, että suuryrityksiltä, etujärjestöiltä tai säätiöiltä virrannut tuki on vaikuttanut suoraan yksittäisiin päätöksiin tai lainsäädäntöön. Väitteen todistaminen lienee yhtä kaikki liki mahdotonta.
Uskottavaa sen sijaan on, että runsaskätinen tuki on ollut luomassa ilmapiiriä, jossa vaihtoehtoja ei ole kyetty näkemään – tai jos onkin nähty, eriävien näkemysten esittäjät on tuomittu nopeasti haihattelijoiksi.
Vallanpitäjät eivät ole siis luoneet vaihtoehdottomuutta, mutta eivät ole tehneet juuri töitä vaihtoehtojen etsimiseksi.
Rahoituskytkösten paljastuessa äänestäjillä on entistä paremmat eväät tulkita, kuka maassa valtaa käyttää ja miten. Vaikka toisensuuntaisiakin kantoja on esitetty, väitän, että nyt käynnistynyt prosessi palvelee kansanvaltaa – ja näkyy vielä myös aallonpohjaan vajonneen äänestysprosentin nousuna.
Tällainen tulevaisuus edellyttää, että menneidenkin vuosien rahoituspyykki pestään perusteellisesti. Parhaassa tapauksessa Suomessakin voi syntyä näkemyksiä, jotka alkavat yhtäkkiä näyttää myös "poliittisesti realistisilta".