"Kunniasta luopumisesta"
JYRKI KIISKINEN
Matkustin pohjoiseen tapaamaan kunnianarvoisaa vanhusta, joka on tehnyt pitkän elämäntyön. Nuoruudessaan hän esiintyi aina tyylikkäänä ja käyttäytyi arvokkaasti.
Kaikki pitivät hänen leikkisyydestään. Hänen sanansa painoi, kun tärkeitä päätöksiä tehtiin. Astuin epäröiden asuntoon, koska en ollut tavannut miestä vuosikausiin.
Hän istui keittiönpöydän ääressä. Huomasin, että hänen partansa oli ajeltu huolellisesti – mutta vain vasemmalta puolelta. Oikealla puolella rehotti harmaita sänkilaikkuja. Iho oli kuiva ja karstainen. Miehen käsi tärisi, kun hän söi kokkareista puuroa aamutakki päällä, vaikka oli jo iltapäivä. Puuro taisi olla kylmää.
Tämä mies oli aina puhunut arvokkuudesta, kunnian merkityksestä ihmisille, mutta nyt hänet oli jätetty oman onnensa nojaan. Kotiavustaja kävi harvoin.
Minusta kunnia on aina tuntunut suurelta sanalta. Siinä on kuitenkin patinoitunutta hohtoa, siksi en ikinä ryhdy tivaamaan, mitä kunnia merkitsee, ja miksi arvokkuus muka on niin tärkeää.
Kunnialla ei ole vaihtoarvoa. Se ei sovi yhteen elämän kovien realiteettien kanssa, etenkään niiden mielestä, jotka puhuvat kovista realiteeteista. Siksi meillä taitaa olla yhteinen päämäärä: kunniasta luopuminen. Se ei ole helppoa, vaan se vaatii talvisodan henkeä.
Yritysmaailmassa, vanhustenhoidossa ja terveydenhoidossa edistystä on jo saavutettu, mutta paljon on vielä tekemättä. Resursseja pitää edelleen vähentää. Kuormitetut työntekijät on opetettava kovettamaan itsensä ja tekemään velvollisuutensa, vaikka pahaa tekisi.
Arvokkuudesta vapautuminen on elämänmittaista oppimista. Osa ihmisistä on valmis luopumaan kunniastaan vapaaehtoisesti, osa täytyy pakottaa siihen.
Onneksi johtavissa asemissa olevat ihmiset ymmärtävät vastuunsa: he uhrautuvat työnantajan ja yhteiskunnan kokonaisedun hyväksi. He näyttävät rohkeasti esimerkkiä.
Vaikein tapaus pomolle on alainen, joka tuntee ammattitaidostaan ylpeyttä ja on omistautunut palvelemaan työnantajaansa. Esimiehen on annettava kaikkensa, jotta hän pystyy vapauttamaan työntekijän.
Ei ole myöskään helppoa makuuttaa infarktipotilasta sairaalan siivouskomerossa, eikä katsella hoitokodissa vanhuksia, jotka istuvat päivät pitkät paskat housuissaan. Kun siihen tottuu, sitä kasvaa nopeasti. Ja jokainen, joka on saavuttanut kunniattomuuden korkeimman asteen, opettaa sitä muille.
Ei tarvita kuin parikymmentä vuotta, niin me kaikki olemme vapaita.
Epäilijät väittävät, ettei näin rakenneta modernia, kustannustehokasta yhteiskuntaa. He paasaavat, että arvokkuutensa menettäneistä ihmisistä tulee elukoita, jotka rakentavat keskitysleirejä tai muuten vain ikävää yhteiskuntaa.
Kukaan ei luota kehenkään, ihmisistä tulee toisilleen välineitä. Kunniattomien ihmisten yhteisö romahtaa lojaalisuuden puutteessa kaaokseksi, niin kuin tapahtui José Saramagon romaanissa Sokeus: yhteiskunta tuhoutui sokeusepidemian levitessä, kun ihmiset tavoittelivat kynsin hampain omaa etuaan säilyäkseen hengissä.
Saramagon kaltaiset epäilijät eivät ota yhtä asiaa huomioon. Ei arvokkuus mihinkään katoa, sitä ei vain jaeta tulevaisuuden yhteiskunnassa ilmaiseksi.
Arvokkuutta voi ostaa rauhallisilta asuinalueilta, oopperan tai konserttisalin lippukassalta sekä viikonloppuretriiteistä. Myös autokauppiaat kaupittelevat arvokkuutta merkkitietoisille asiakkailleen.
Ystävällistä palvelua saa, jos on valmis siitä maksamaan.
Hädän hetkellä sitä voi ostaa yksityissairaalasta tai yksityisestä hoitokodista. Se on tietenkin väliaikaista. Lopullista kunniaa ei kukaan voi saada.
Jossain vaiheessa rahat loppuvat, jos vaikka työnantaja vapauttaa minut. Tai voinhan minäkin vapauttaa hänet. Eihän kukaan ole korvaamaton.