Tapasin seitsemän vuotta sitten erään Australian aboriginaalin, jonka kanssa tuli puheeksi alkuperäiskansan kohtalo. Kysyin, miksi aboriginaaleilla on niin paljon vaikeuksia: kansaa vaivaavat alkoholismi, väkivalta ja huumeongelmat.
– Olemme hävittäneet kielemme ja kulttuurimme, ilman niitä meillä ei ole mitään, nuori aboriginaalinainen vastasi.
Suomalaisia vaanii samankaltainen ahdinko. Myös meidän pieni kielemme on uhan alla.
Kielistä on käyty tiukkaa poliittista keskustelua koko alkutalvi. Puhepata on porissut kuumana varsinkin pakkoruotsista. Pääministeri Mari Kiviniemi (kesk) väläytti venäjän kokeilua Itä-Suomen kouluissa. Kapitalismin valtiaskieltä kiinaakin pitäisi oppia puhumattakaan Euroopan pääkielistä.
Suomen kielestä ei huolehdi kukaan, vaikka syytä olisi.
Äidinkieli ei ole vain kansallisen ylpeyden asia, vaan käytännön kysymys. Suomea tarvitaan, sillä kansainvälistymisestä huolimatta maisterit ja insinöörit työskentelevät suurimmaksi osaksi yhä kotimaassa.
Jyväskylän yliopiston Suomen historian professori Pirjo Markkola pelkää suomen taantuvan, sillä englantia suositaan paikoin ainoana tutkimuskielenä. Myös yhä suurempi osa yliopistojen tenttikirjoista luetaan englanniksi.
Jos suomen hyljeksintä jatkuu, se tarkoittaa, että äidinkieli kuohitaan tietoisesti pelkäksi rahvaan käyttökieleksi, pois pilaamasta vakavia asioita.
Paluu 1800-luvulle
Vielä 1800-luvulla sivistyneistön kieli oli ruotsi sekä ranska ja saksa. Köyhä kansa puhui suomea. Välillä ammotti kuilu kansan ja eliitin välillä.
Suomen kielen vähättely näkyy hämmentävällä tavalla saaneen 1800-luvun sävyjä. Tuolloin suomi oli ”Perkeleen kieli”, joka piti pitää erossa tieteestä, kuten Katja Huumo poliittisen historian väitöskirjassaan kertoo. Nyt englanninkielinen tutkimus saa suomenkielistä olennaisesti helpommin rahoitusta.
Poliittisia päättäjiä ei suomen kieli huoleta. Ruotsin kielen korostajia sen sijaan riittää Alexander Stubbista Henna Virkkusen kautta Paavo Lipposeen.
Jos jääräpäinen Lipponen käyttäisi suomen kieleen edes murto-osan siitä energiasta, millä hän puolustaa ruotsin kieltä, tämänkin jutun anti voisi olla toisenlainen.
Aalto-yliopiston tuotantotalouden professori Paul Lillrank ilmaisee ääneen sen, mitä kärkipoliitikot ilmeisesti ajattelevat. Kansallisen romantiikan aika on ohi, kielellä ei ole itseisarvoa. Maailma pyörii englanniksi. Suomi siirtyköön nurkkaan pettuleipää jyrsimään.
Oppia Ranskasta
Suomalaiset tuntuvat jopa häpeävän kieltään. Helsingin yliopiston suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen professori Janne Saarikivi ihmettelee EU-vaaleja, joissa kauhistellaan aina sitä, kuinka huonoa englantia edustajamme puhuvat.
Muissa EU-maissa vaaditaan, että edustajat pitävät oman kielensä puolta parlamentissa. Suomessa tällaisia vaatimuksia ei esitetä.
– Mikseivät euroedustajamme pysty omalla äidinkielellään vaikuttamaan eurooppalaisissa rakenteissa, vaikka se on näiden rakenteiden tarkoitus. EU:ssa suomen kielellä on teoriassa sama asema kuin englannilla, Saarikivi muistuttaa.
Moni maahanmuuttaja pärjää Suomessa osaamatta kieltä lainkaan. Ihmiset puhuvat englantia, kun suomalaiset ovat tönäisseet kielensä sivuseikaksi.
– Tässä on taustalla kummallinen harhaluulo, että kukaan ulkopuolinen ei voisi ikinä oppia suomea. Käytännössä ihmiset ovat maailman yhteisöissä hankkineet sen kielitaidon, mitä he oikeasti tarvitsevat.
Saarikivelle kielitaito ei ole pelkkää kommunikaatiota, vaan ajattelua ja luovuutta, joka pitää yllä kulttuureita.
Löysää kielipolitiikkaa ei voi välttää vertaamasta Ranskaan, jossa 1635 perustettu Ranskan instituutti pitää tiukasti huolta siitä, että ranskan kieli pärjää englannin puristuksessa.
Voi kysyä, kuinka kauan Euroopan pienimpiin kieliryhmiin kuuluvassa Suomessa voidaan jatkaa levollista löperyyttä, jos suurta Ranskaakin huolestuttaa oman kielensä tulevaisuus.
. Esim: "kieiopin" -> "kieliopin"
