Näätä! Näätä, ihan varmana oli näätä! Tai minkki, tai kärppä. No ainakin joku, joka ei kuulu urbaaniin katumaisemaan. Kaivoin kameran kohmeisin sormin laukusta ja jäin odottamaan jos nopeasti tien yli livahtanut elikko vielä näyttäisi karvaisen naamansa minulle. Varttitunnin jaksoin odottaa, kunnes totesin elukan minua nokkelammaksi. Todennäköisesti oli jostain piilostaan vaanimassa minua ja nauramassa. Nauramassa tyhmälle turistiparalle joka luuli saavansa vuoden luontokuvan, mutta epäonnistui surkeasti. Tyydyin sitten kuvaamaan komeaa kirkkoa jonka juurelle olimme majoittautuneet.
Oli heinäkuu, kadut olivat tyhjiä ja oli kylmä. Oli todella kylmä. Olin varustautunut vain t-paidalla ja ohuella takilla. Rinkassa ei ollut mitään lämmintä päällepantavaa. Minulla ei ennen lähtöä käynyt edes etäisesti mielessäni, että keskieurooppa saattaisi olla kylmä heinäkuussa. Nyt kuitenkin tärisin kylmissäni Luxemburgin keskustassa odottamassa kärppää minulle näyttäytyväksi. Tai näätää.
Luxemburg oli siitä mielenkiintoinen kaupunki, että siellä siellä ei ollut maanataiyönä yksikään ravintola tai baari avoinna. Hotelleja toki oli, mutta saavuimme niin myöhään yöllä ja reissubudjettimme oli niin tiukaksi vedetty, että emme raaskineet ottaa hotellihuonetta muutaman tunnin takia. Olimme katsoneet parhaaksi ratkaisuksi nukkua muutaman tunnin bussipysäkillä ja lähteä ensimmäisellä junalla mihin tahansa se olisikaan menossa. Nälkäkin oli jo lähes käsinkosketeltava. Se tietenkin lisäsi palelemista ja todennäköisesti yhdistettynä väsymykseen sai pienen mieleni kuvittelemaan, että tien yli oli hetki sitten juossut näätä. Tai minkki. Tai kärppä.
Odottelin vielä puolisen tuntia tavaroita vahtien. Tyhjyydeltä vahtien, sillä kaduilla ei yksinkertaisesti ollut ketään, mutta todennäköisesti olisimme nukkuneet junan ohi mikäli minäkin olisin nukahtanut. Kun junan lähtöön oli pari tuntia herätin Mirjan (nimi muutettu) suoritin pikaisen tilanneraportin, koskien kellonaikaa, paikkaa sekä äsken havaittua eläintä ja sanoin, että nyt lähdetään.
Nostettiin rinkat selkään ja otettiin Dunloppi hinaukseen. Sen jurina katukiviä vasten kuulosti kovemmalta kuin koskaan ennen. Samoin se painoi ainakin kaksi kertaa enemmän kuin Belgiasta lähdettäessä.
Kävelymatka juna-asemalta bussipysäkillemme oli tuntunut todella pitkältä ja takaisin päin mennessä se tuntui vielä kaksi kertaa pidemmältä. Matkaa saattoi olla korkeintaan kahden kilometrin verran, mutta ainakin tunti siihen meni kaikkine taukoineen. Kello läheni jo aamua, eikä vieläkään näkynyt missään valoja, tai muita elonmerkkejä. Nälkä oli niin järkyttävä, että ei lie koskaan ennen ollut moista, tai sen jälkeenkään. Koitin lohduttautua niillä kertomuksilla joita pari päivää aiemmin olin kuullut Neungammen keskitysleirillä vankien kärsimästä nälästä, mutta se ei toiminut. Sen verran omahyväinen ja itserakas ihminen olen, että en ainakaan sillä hetkellä osannut ymmärtää olevani ihan hyvässä tilanteessa johonkin toiseen verrattuna.
Juna-asemalle saapuessamme se oli yhä kiinni. Puoli tuntia vielä jouduimme värjöttelemään pihalla pienessä tihkusateessa kunnes vartija tuli napsauttamaan ovet auki. Oli todella mahtava tunne päästä lämpimään. Koko yön aikana ainoa lämmin paikka jossa olimme poikenneet oli ylikulkukäytävän hissi. Eikä sekään kovin lämmin ollut.
Lösähdimme penkille ja Mirja nukahti heti. Minä käytin kaikki keksimäni konstit pysyäkseni hereillä, ettemme missaisi junaamme. Pitkän tovin odoteltuani olin itkeä onnesta kun edessäni oleva kauppa avattiin. Ryntäsin sisään kuin se öinen peto tien yli ja aikomuksenani oli repiä jokainen vastaantuleva elintarvikehylly tyhjäksi kaikesta hyvästä ja nopeasta syötävästä mitä käsiini saan. Mutta totuus iski päin kasvoja kuin Dompparin kassit konsanaan. Se oli vittu sentään kirjakauppa. Mikä kirjakauppa avaa ovensa kello 5 aamulla? Luxemburgilainen kirjakauppa näköjään. Kiersin kaupan läpi kuitenkin toiveikkaana ja tällä kertaa toiveikkuuteni palkittiin. Mein Kampfien ja Sinuhe Egyptiläisten lomasta löytyi pienen pieni pahvihylly täynnä pähkinäsekoituspusseja. Se tosiasia, että olen allerginen pähkinöille ei saanut minua edes miettimään voinko syödä niitä. Nappasin pussin kouraan ja ryntäsin tiskille onnenkyynel silmäkulmassa. Pähkinät siirtyivät hyvässä tahdissa kohti vatsalaukkua ja aika kului. Välillä nukahdin pieniksi hetkiksi, mutta penkki oli niin äärettömän epäergonominen, että heräsin aina kun olin putoamassa lattialle.
Kun kello napsahti kuuteen junamme ilmestyi laituriin. Rupesin herättelemään Mirjaa ja se ei ollutkaan helppo homma valkoiselle miehelle. Puhe, ravistelu, töniminen, edes nipistely eivät auttaneet. Niin totaalisesti kahden yön valvominen oli uuvuttanut reissaajan, että vasta lopulta napakka potku jalkaterään sai heräämään. Tietysti ensireagtio oli ”mitä sä mua potkit?” No ei ollut paljon vaihtoehtoja tällä kertaa. Nukkuvaa naarasta, kahta rinkkaa ja matkalaukkua kun en olisi jaksanut kantaa junaan. Se oli jo pistettävä juoksuksi, koska herättelyssä oli mennyt niin pitkään. Se oli kiinni pienestä, että kerkesimme. Juna lähti liikkeelle muutamia sekunteja sen jälkeen kun olimme nousseet kyytiin. Ei lie tarpeellista kertoa, että uni tuli heti kun pääsimme istumaan.
Oli heinäkuu, kadut olivat tyhjiä ja oli kylmä. Oli todella kylmä. Olin varustautunut vain t-paidalla ja ohuella takilla. Rinkassa ei ollut mitään lämmintä päällepantavaa. Minulla ei ennen lähtöä käynyt edes etäisesti mielessäni, että keskieurooppa saattaisi olla kylmä heinäkuussa. Nyt kuitenkin tärisin kylmissäni Luxemburgin keskustassa odottamassa kärppää minulle näyttäytyväksi. Tai näätää.
Luxemburg oli siitä mielenkiintoinen kaupunki, että siellä siellä ei ollut maanataiyönä yksikään ravintola tai baari avoinna. Hotelleja toki oli, mutta saavuimme niin myöhään yöllä ja reissubudjettimme oli niin tiukaksi vedetty, että emme raaskineet ottaa hotellihuonetta muutaman tunnin takia. Olimme katsoneet parhaaksi ratkaisuksi nukkua muutaman tunnin bussipysäkillä ja lähteä ensimmäisellä junalla mihin tahansa se olisikaan menossa. Nälkäkin oli jo lähes käsinkosketeltava. Se tietenkin lisäsi palelemista ja todennäköisesti yhdistettynä väsymykseen sai pienen mieleni kuvittelemaan, että tien yli oli hetki sitten juossut näätä. Tai minkki. Tai kärppä.
Odottelin vielä puolisen tuntia tavaroita vahtien. Tyhjyydeltä vahtien, sillä kaduilla ei yksinkertaisesti ollut ketään, mutta todennäköisesti olisimme nukkuneet junan ohi mikäli minäkin olisin nukahtanut. Kun junan lähtöön oli pari tuntia herätin Mirjan (nimi muutettu) suoritin pikaisen tilanneraportin, koskien kellonaikaa, paikkaa sekä äsken havaittua eläintä ja sanoin, että nyt lähdetään.
Nostettiin rinkat selkään ja otettiin Dunloppi hinaukseen. Sen jurina katukiviä vasten kuulosti kovemmalta kuin koskaan ennen. Samoin se painoi ainakin kaksi kertaa enemmän kuin Belgiasta lähdettäessä.
Kävelymatka juna-asemalta bussipysäkillemme oli tuntunut todella pitkältä ja takaisin päin mennessä se tuntui vielä kaksi kertaa pidemmältä. Matkaa saattoi olla korkeintaan kahden kilometrin verran, mutta ainakin tunti siihen meni kaikkine taukoineen. Kello läheni jo aamua, eikä vieläkään näkynyt missään valoja, tai muita elonmerkkejä. Nälkä oli niin järkyttävä, että ei lie koskaan ennen ollut moista, tai sen jälkeenkään. Koitin lohduttautua niillä kertomuksilla joita pari päivää aiemmin olin kuullut Neungammen keskitysleirillä vankien kärsimästä nälästä, mutta se ei toiminut. Sen verran omahyväinen ja itserakas ihminen olen, että en ainakaan sillä hetkellä osannut ymmärtää olevani ihan hyvässä tilanteessa johonkin toiseen verrattuna.
Juna-asemalle saapuessamme se oli yhä kiinni. Puoli tuntia vielä jouduimme värjöttelemään pihalla pienessä tihkusateessa kunnes vartija tuli napsauttamaan ovet auki. Oli todella mahtava tunne päästä lämpimään. Koko yön aikana ainoa lämmin paikka jossa olimme poikenneet oli ylikulkukäytävän hissi. Eikä sekään kovin lämmin ollut.
Lösähdimme penkille ja Mirja nukahti heti. Minä käytin kaikki keksimäni konstit pysyäkseni hereillä, ettemme missaisi junaamme. Pitkän tovin odoteltuani olin itkeä onnesta kun edessäni oleva kauppa avattiin. Ryntäsin sisään kuin se öinen peto tien yli ja aikomuksenani oli repiä jokainen vastaantuleva elintarvikehylly tyhjäksi kaikesta hyvästä ja nopeasta syötävästä mitä käsiini saan. Mutta totuus iski päin kasvoja kuin Dompparin kassit konsanaan. Se oli vittu sentään kirjakauppa. Mikä kirjakauppa avaa ovensa kello 5 aamulla? Luxemburgilainen kirjakauppa näköjään. Kiersin kaupan läpi kuitenkin toiveikkaana ja tällä kertaa toiveikkuuteni palkittiin. Mein Kampfien ja Sinuhe Egyptiläisten lomasta löytyi pienen pieni pahvihylly täynnä pähkinäsekoituspusseja. Se tosiasia, että olen allerginen pähkinöille ei saanut minua edes miettimään voinko syödä niitä. Nappasin pussin kouraan ja ryntäsin tiskille onnenkyynel silmäkulmassa. Pähkinät siirtyivät hyvässä tahdissa kohti vatsalaukkua ja aika kului. Välillä nukahdin pieniksi hetkiksi, mutta penkki oli niin äärettömän epäergonominen, että heräsin aina kun olin putoamassa lattialle.
Kun kello napsahti kuuteen junamme ilmestyi laituriin. Rupesin herättelemään Mirjaa ja se ei ollutkaan helppo homma valkoiselle miehelle. Puhe, ravistelu, töniminen, edes nipistely eivät auttaneet. Niin totaalisesti kahden yön valvominen oli uuvuttanut reissaajan, että vasta lopulta napakka potku jalkaterään sai heräämään. Tietysti ensireagtio oli ”mitä sä mua potkit?” No ei ollut paljon vaihtoehtoja tällä kertaa. Nukkuvaa naarasta, kahta rinkkaa ja matkalaukkua kun en olisi jaksanut kantaa junaan. Se oli jo pistettävä juoksuksi, koska herättelyssä oli mennyt niin pitkään. Se oli kiinni pienestä, että kerkesimme. Juna lähti liikkeelle muutamia sekunteja sen jälkeen kun olimme nousseet kyytiin. Ei lie tarpeellista kertoa, että uni tuli heti kun pääsimme istumaan.
Viimeksi muokattu:
