Oksennus Eau Rougessa

Fagerholm

Oman elämänsä Sutil
Liittynyt
19.12.2004
Viestit
39265
Sijainti
Semminki
Näätä! Näätä, ihan varmana oli näätä! Tai minkki, tai kärppä. No ainakin joku, joka ei kuulu urbaaniin katumaisemaan. Kaivoin kameran kohmeisin sormin laukusta ja jäin odottamaan jos nopeasti tien yli livahtanut elikko vielä näyttäisi karvaisen naamansa minulle. Varttitunnin jaksoin odottaa, kunnes totesin elukan minua nokkelammaksi. Todennäköisesti oli jostain piilostaan vaanimassa minua ja nauramassa. Nauramassa tyhmälle turistiparalle joka luuli saavansa vuoden luontokuvan, mutta epäonnistui surkeasti. Tyydyin sitten kuvaamaan komeaa kirkkoa jonka juurelle olimme majoittautuneet.

Oli heinäkuu, kadut olivat tyhjiä ja oli kylmä. Oli todella kylmä. Olin varustautunut vain t-paidalla ja ohuella takilla. Rinkassa ei ollut mitään lämmintä päällepantavaa. Minulla ei ennen lähtöä käynyt edes etäisesti mielessäni, että keskieurooppa saattaisi olla kylmä heinäkuussa. Nyt kuitenkin tärisin kylmissäni Luxemburgin keskustassa odottamassa kärppää minulle näyttäytyväksi. Tai näätää.

Luxemburg oli siitä mielenkiintoinen kaupunki, että siellä siellä ei ollut maanataiyönä yksikään ravintola tai baari avoinna. Hotelleja toki oli, mutta saavuimme niin myöhään yöllä ja reissubudjettimme oli niin tiukaksi vedetty, että emme raaskineet ottaa hotellihuonetta muutaman tunnin takia. Olimme katsoneet parhaaksi ratkaisuksi nukkua muutaman tunnin bussipysäkillä ja lähteä ensimmäisellä junalla mihin tahansa se olisikaan menossa. Nälkäkin oli jo lähes käsinkosketeltava. Se tietenkin lisäsi palelemista ja todennäköisesti yhdistettynä väsymykseen sai pienen mieleni kuvittelemaan, että tien yli oli hetki sitten juossut näätä. Tai minkki. Tai kärppä.

Odottelin vielä puolisen tuntia tavaroita vahtien. Tyhjyydeltä vahtien, sillä kaduilla ei yksinkertaisesti ollut ketään, mutta todennäköisesti olisimme nukkuneet junan ohi mikäli minäkin olisin nukahtanut. Kun junan lähtöön oli pari tuntia herätin Mirjan (nimi muutettu) suoritin pikaisen tilanneraportin, koskien kellonaikaa, paikkaa sekä äsken havaittua eläintä ja sanoin, että nyt lähdetään.

Nostettiin rinkat selkään ja otettiin Dunloppi hinaukseen. Sen jurina katukiviä vasten kuulosti kovemmalta kuin koskaan ennen. Samoin se painoi ainakin kaksi kertaa enemmän kuin Belgiasta lähdettäessä.

Kävelymatka juna-asemalta bussipysäkillemme oli tuntunut todella pitkältä ja takaisin päin mennessä se tuntui vielä kaksi kertaa pidemmältä. Matkaa saattoi olla korkeintaan kahden kilometrin verran, mutta ainakin tunti siihen meni kaikkine taukoineen. Kello läheni jo aamua, eikä vieläkään näkynyt missään valoja, tai muita elonmerkkejä. Nälkä oli niin järkyttävä, että ei lie koskaan ennen ollut moista, tai sen jälkeenkään. Koitin lohduttautua niillä kertomuksilla joita pari päivää aiemmin olin kuullut Neungammen keskitysleirillä vankien kärsimästä nälästä, mutta se ei toiminut. Sen verran omahyväinen ja itserakas ihminen olen, että en ainakaan sillä hetkellä osannut ymmärtää olevani ihan hyvässä tilanteessa johonkin toiseen verrattuna.

Juna-asemalle saapuessamme se oli yhä kiinni. Puoli tuntia vielä jouduimme värjöttelemään pihalla pienessä tihkusateessa kunnes vartija tuli napsauttamaan ovet auki. Oli todella mahtava tunne päästä lämpimään. Koko yön aikana ainoa lämmin paikka jossa olimme poikenneet oli ylikulkukäytävän hissi. Eikä sekään kovin lämmin ollut.
Lösähdimme penkille ja Mirja nukahti heti. Minä käytin kaikki keksimäni konstit pysyäkseni hereillä, ettemme missaisi junaamme. Pitkän tovin odoteltuani olin itkeä onnesta kun edessäni oleva kauppa avattiin. Ryntäsin sisään kuin se öinen peto tien yli ja aikomuksenani oli repiä jokainen vastaantuleva elintarvikehylly tyhjäksi kaikesta hyvästä ja nopeasta syötävästä mitä käsiini saan. Mutta totuus iski päin kasvoja kuin Dompparin kassit konsanaan. Se oli vittu sentään kirjakauppa. Mikä kirjakauppa avaa ovensa kello 5 aamulla? Luxemburgilainen kirjakauppa näköjään. Kiersin kaupan läpi kuitenkin toiveikkaana ja tällä kertaa toiveikkuuteni palkittiin. Mein Kampfien ja Sinuhe Egyptiläisten lomasta löytyi pienen pieni pahvihylly täynnä pähkinäsekoituspusseja. Se tosiasia, että olen allerginen pähkinöille ei saanut minua edes miettimään voinko syödä niitä. Nappasin pussin kouraan ja ryntäsin tiskille onnenkyynel silmäkulmassa. Pähkinät siirtyivät hyvässä tahdissa kohti vatsalaukkua ja aika kului. Välillä nukahdin pieniksi hetkiksi, mutta penkki oli niin äärettömän epäergonominen, että heräsin aina kun olin putoamassa lattialle.

Kun kello napsahti kuuteen junamme ilmestyi laituriin. Rupesin herättelemään Mirjaa ja se ei ollutkaan helppo homma valkoiselle miehelle. Puhe, ravistelu, töniminen, edes nipistely eivät auttaneet. Niin totaalisesti kahden yön valvominen oli uuvuttanut reissaajan, että vasta lopulta napakka potku jalkaterään sai heräämään. Tietysti ensireagtio oli ”mitä sä mua potkit?” No ei ollut paljon vaihtoehtoja tällä kertaa. Nukkuvaa naarasta, kahta rinkkaa ja matkalaukkua kun en olisi jaksanut kantaa junaan. Se oli jo pistettävä juoksuksi, koska herättelyssä oli mennyt niin pitkään. Se oli kiinni pienestä, että kerkesimme. Juna lähti liikkeelle muutamia sekunteja sen jälkeen kun olimme nousseet kyytiin. Ei lie tarpeellista kertoa, että uni tuli heti kun pääsimme istumaan.
 
Viimeksi muokattu:

Fagerholm

Oman elämänsä Sutil
Liittynyt
19.12.2004
Viestit
39265
Sijainti
Semminki
Joitakin tunteja myöhemmin heräsimme Brysselissä, siellä samassa persereiässä josta olimme edellisenä iltana lähteneet pakoon hampaattomia mummoja ja kotieläimiä pökkiviä pikkulapsia.
Pidimme pikaisen tiimitoteemin tilanteesta ja jatkosuunnitelmastamme. Tällä kertaa minun ehdotukseni voitti. Lähtisimme katsomaan Eau Rougea.
Kulkuyhteydet sinne täsmäsivät verraten huonosti ja katsoimme parhaaksi viettää jälleen yhden päivä Brysselissä ja lähteä iltajunalla kohti rataa.

Päivä meni kuinkas muutenkaan, kuin kännissä. Kolmen viinipullon jälkeen olin jo niin estottomassa tilassa, että kykenin menemään Belgialaiseen kusiputkaan, joka haisi kymmenien metrien päähän niin pahalle, että silmissä kirveli. Mainittavan arvoista Brysselistä olivat bordellit, joilla oli lihatiski pystyssä näyteikkunoissa. Kiitettävää toimintaa. Silti emme niissä käyneet.

Iltajunaan mennessä laskuhumala alkoi ja vitutus hiipi tilalle. Junamatkan nukkuminen oli ainoa järkevä vaihtoehto. Suurella onnella satuin heräämään vähän ennen määränpääasemaamme. Kuitenkin kohtalo oli päättänyt toisin, sillä asemamme kohdalla junan ovi ei suostunut aukeamaan ja emme ennättäneet juosta toiselle ovelle. Seuraavalla asemalla ja toisella ovella pääsimme ulostautumaan ja se oli siinä mielessä ihan hyväkin asia, että tällä asemalla oli sisätilat, edellisellä ei. Tarkastimme aikataulutilanteen ja totesimme pääsevämme tältäkin asemalta Spaahan. Eli aukeamattoman oven myötä olimme jopa voittaneet jotain. Sisätilat nimittäin. Kömmimme asemalle ja asetuimme nukkumaan penkille. Mirja nukkui, minä en. Viereisellä penkillä äänekkäästi hihitellyt teinipariskunta piti minut hereillä ja otsaverisuoneni pullistuneena. Kolmas yö putkeen ilman kunnon unia otti jo pienimuotoisesti hermojen päälle. Nyt ei kuitenkaan ollut nälkä ja rinkassakin oli evästä: Äärettömän pahaa paahtoleipää. Muitakin eväitä olimme ostaneet, mutta joku känniääliö oli syönyt ne jo ennen junaan menoa.

Pitkän valvotun yön jälkeen lähdimme junalla kohti Spaata. Se junamatka oli sangen lyhyt, tunnin tai kaksi. En tainnut edes nukkua, ehkä touhu alkoi mennä yliväsymyksen puolelle. Olimme perillä todella aikaisin aamulla ja jo entuudestaan totuttuun tapaan mikään paikka ei ollut auki joten vaelsimme tyhjillä kaduilla ilman päämäärää. Lopulta löysimme turisti-infon joka aukeaisi muutaman tunnin päästä. Jäimme sen edustalle nukkumaan. Tuntiakaan emme olleet ennättäneet torkkua, kun kaupungin miehet aloittivat viereisellä kadulla asfalttityöt. Eli se niistäkin päiväunista.

Aivan turisti-infon vierestä lähti nousemaan jyrkkä metsän peittämä mäki ja sen lomassa puikkelehti pieni polku. Arvelimme polun varresta löytyvän jokin mukava levähdyspaikka jossa voisimme vielä muutaman tunnin nukkua ennen infon aukeamista. Tovin kiivettyämme löysimmekin suojaisan paikan jossa silmät saattoi ummistaa. Tällä kertaa unen katkaisi puhelin. Tekstiviestiä pukkasi. ”Tervetuloa opiskelemaan mikkelin ammattikorkeakouluun Savonlinnan toimipisteen liiketalouden opintolinjalle.” Oli viestin sanoma. Se viesti, se hetki, se tunnelma olivat yksi aikuisikäni pahimmista pettymyksistä. Mirja oli juuri saanut itselleen taisteltua siirron kyseisestä koulusta Tampereelle ja sinne miununkin piti päästä. Savonlinna oli vasta kolmoshakuni ja sinne minä en halunnut mennä, se ei oikeasti edes ollut vaihtoehto. Siinä sitten meni tunti, ehkä kaksikin sanomatta mitään. Tuijotin tyhjyyttä ja kaunista kylämaisemaa mikä edessäni avautui, mutta sen kauneudesta nauttiminen tuntui juuri sillä hetkellä sangen vaikealta ja turhalta.

Koitin työntää ajatukset opiskelusta taustalle ja jokseenkin siinä onnistuinkin. Turisti-infon avauduttua saimme sieltä tarkat ohjeet radalle pääsemiseksi. Yksi bussi ja kilometrin kävely, se on siinä. Löysimme oikean bussin ja saimme osaksemme suurta hämmennystä paikalliselta kun hän kuuli meidän menevän katsomaan Eau Rougea. No mitä nähtävää siinä nyt on? Mies kysyi. En osannut selittää, en ainakaan vielä.

Bussista jäätyämme löysimme oikean ilmansuunnan, mutta valitsimme väärän tienhaaran ja kilometri muuttuikin hyvin näppärästi kolmeksi. Sehän oli lystikästä kun alla oli hiekkatie ja vedettävänä oli edelleen se julmetun painava matkalaukku.

Radalle päästyämme olin helpottunut siksi, että ylipäätään pääsimme sinne. Meillä ei nimittäin ollut mitään etukäteistieoa pääseekö radalle käymään kisojen ulkopuolisena aikana. Siellä kuitenkin oli avoimet ovet ja menossa jonkinlainen urheiluautojen ratapäivä. Oli Porschea, Ferraria ja Lamborghinia rata täynnä. Harjoittelin niiden kuvaamista muutaman päivän päästä koittavaa F1-kisaa varten. Muutaman kymmenyksen valotusaika, vakaa käsi ja auton kulkusuunnan mukainen liike, niillä eväin pitäisi kuulemma onnistua hienot tilannekuvat. Onnistuivatkin välillä. Olin tyytyväinen muutamiin kuviin. Voin kertoa, että F1:n kohdalla eivät ”muutaman kymmenyksen valotusajat” toimineet.

Eau Rouge näkyi kuvauspaikallemme hyvin. Se näytti melko jyrkältä jo matkankin päästä. Paljon jyrkemmältä, kuin televisiossa. Tottakai kun tänne saakka oltiin tultu, oli itsestäänselvää mennä katosomaan kuuluisaa mutkaa lähempääkin. Sinne kävellessä huomasin Ayrton Sennan muistokiven. Paikallinen fanijärjestö oli sen sinne kustantanut. Siinä Ayrton katseli kohti Eau Rougea. Parempaa paikkaa hänen muistolaatalleen on hankala keksiä. Parin pakollisen poseerauskuvan jälkeen jatkoimme matkaa kohti mutkaa, josta niin monta legendaa on kerrottu, että tuskin mikään muu yksittäinen asia missään F1-radassa on noussut yhtä tarunhohtoiseksi. Pienimuotoiset kylmät väreet kulkivat ajoittain lävitseni kun lähestyin mutkaa. Enää ei vituttanut. Ei vituttanut nälkä, ei väsymys, eikä edes se opiskelupaikka. Mäen juurelle päästessäni yllätyin uudestaan sen jyrkkyydestä. Kiivettiin mäki ylös ja jäimme varjopaikkaan syömään järkyttävän pahoja eväsleipiämme ohikiitäviä autoja katsellen. Pitkästä aikaa tuntui siltä, että on tämä kaiken sen vaivan arvoista.

Mirja oli niin väsynyt viimepäivien unettomuudesta ja muusta rasituksesta, että hänellä ei enää riittänyt puhti kävellä THE paikalle, jossa Häkkinen ohitti erään saksalaisen muutamaa vuotta aiemmin. Ei meinannut riittää minullakaan, mutta pakko mikä pakko. Mirja jäi huilailemaan Eau Rougen varjopaikalleen kun minä lähdin tarpomaan kilometrin pituista suoraa. On se vain jännä homma miten se suora tuntui pidemmältä nälkäisenä ja väsyneenä kävellen, kuin TV:ssä Kimin incar-kamerasta, tai pleikkarilla X-nappi pohjassa. En tiedä pitkäänkö siinä meni, mutta ikusuudelta se kuitenkin tuntui, että saavuin suoran päähän. Hämmästykseni oli suuri, kun paikalle ei oltu pystytetty minkäänlaista patsasta tai muuta plagaattia ylistämään martinlaakson omaa poikaa ja pilkkaamaan kerppenin suursulttaania. Npasautin itsestäni turenkikuvan ja lähdin kävelemään takaisin. Paluumatka oli prikulleen yhtä pitkä ja kivulias kuin oli ollut menokin. Radan korkeusero oli sieltä katsottuna todella massiivinen. Näkyvyyttä riitti aina radan toiseen päähän saakka.

Takaisin Eau Rougeen päästessäni Mirja kysyi, mitä näkyi ja vieläkö haluat jatkaa päivää täällä vai joko riitti? Vastasin, että se näkyi mitä pitikin ja kyllä minä vielä haluan käydä kiertelemässä muuallakin päin rataa. Lähes heti tuon sanottuani elimistöni näytti minulle keskisormea ja vatsalaukun sisältö tuli yläkautta ulos. Se paahtoleipä oli maistunut aivan persereiältä jo alas mennessään ja toiseen suuntaan matkatessaan se ei ollut ainakaan yhtään parempi. Tärisevin käsin ja vesittynein silmin totesin, ”ehkä tää nyt oli sitten tässä?” Pakkasimme tavarat ja lähdimme pois radalta kokemusta rikkaampana. Olin oksentanut Eau Rougeen.
 
Viimeksi muokattu:

Fagerholm

Oman elämänsä Sutil
Liittynyt
19.12.2004
Viestit
39265
Sijainti
Semminki
Hei. Semmosta tänään.
Tarina on tosi.
Saa kommentoida jos siltä tuntuu.
 

Sue_me

Well-known member
Liittynyt
1.8.2005
Viestit
27848
Itse olen kussut Rein -jokeen

Kuten eräs herra Patton reilu puoli vuosisataa aiemmin.
 

Dominic

Senior Member
Liittynyt
9.2.2000
Viestit
47813
Sijainti
Turku
Räikkösen menestys Spa:ssa aiheuttaa suomalaisissa oksennusrefleksin kyseisellä paikalla.
Mä luulen, että yökkäys johtui Häkkisen menestyksen arvostuksen puutteesta belgialaisten silmissä.
 
Viimeksi muokattu:

Sam

Muumipappa
Liittynyt
2.8.2000
Viestit
34097
Sijainti
Muumilaakso
Mä luulen, että yökkäys johtui Häkkisen menestyksen arvostuksen puutteesta Belgialaisten silmissä.
Juu, toki Pyryfin kohdalla, mutta näin tänne forumille yleistettynä täytyy olla jotain junnuillekin tuttua haukuttavaa :ahem:
 

Otto Hokkanen

Well-known member
Liittynyt
28.12.1998
Viestit
8542
Sijainti
Tampere
Eiks se Punanen Öö oo se oja siellä notkossa ja vasemmalle kaartava mutka, josta ei oo jäljellä ku vähän alkua? Ylös oikeelle taittava kurva on Raidillon.
 

PuoliPöhkö

Well-known member
Liittynyt
3.1.2008
Viestit
31216
Sijainti
suom. "sijainti" toim.huom.
Eiks se Punanen Öö oo se oja siellä notkossa ja vasemmalle kaartava mutka, josta ei oo jäljellä ku vähän alkua?
En tiedä. Mä olen ajatellu ihan omalla päätökselläni, että löruuz on toi notkohässäkkä tossa.
Katselin kisan pari vuotta sitten suunnilleen oheisen foton kuvaamispaikalta. Ei ollu kaikkein surkein paikka näkymien puolesta.

 
Ylös