Kaupunkilaisella keskiluokalla, kaltaisillani, tuntuu olevan palava tarve erottautua paitsi "junteista" myös työväenluokasta mollaamalla ahnaasti kaikkea, mistä työväenluokkaiset ihmiset provinsseissa pitävät.
Ihminen hahmottaa toisia ihmisiä monien luokittelujen kautta, tiedostamattaankin. Se helpottaa suunnistamista sosiaalisissa tilanteissa. Voi arvella, että naiset varmasti pitävät romanttisista komedioista, perusjätkät tykkäävät stadionrockista ja nolot urpot Arttu Wiskarista.
Minulla ei ole mitään Arttu Wiskarin musiikkia vastaan. Vaikka olisikin, varoisin visusti julistamasta kovaan ääneen jonkun sellaisen artistin huonoutta, jonka pilkkaamisesta on tullut kaltaisteni keskuudessa helppo muoti-ilmiö, jolla nopeasti osoitetaan oma paikka ja asema.
Me pelkäämme leimautuvamme johonkin sellaiseen ihmisryhmään, johon näytämme kuuluvan, mutta johon emme tunne yhteenkuuluvuutta. Jos nainen haluaa osoittaa erilaisuuttaan, hänen on haukuttava ajan suosituimmat hyvännäköiset miesnäyttelijät surkeiksi yhden ilmeen idiooteiksi, joiden naama on oikeastaan niin ruma, että tekisi mieli iskeä puukot silmiin. Tällä pontevalla kieltäytymisellä tehdään vastarinnan politiikkaa: ei, en tosiaan ole tuollainen. Minä olen minä ja määrittelen itse itseni.
No, minusta on verraten hupaisaa, jos yli 25-vuotiaat ihmiset vielä viitsivät määritellä itseään sillä perusteella, mitä musiikkia he eivät kuuntele. Vähemmän hupaisaa on musiikkimaun sisään piilotettu luokkahalveksunta. Koska ei ole poliittisesti korrektia haukkua toisia köyhiksi, samaa oman paremmuuden tarvetta korvataan sillä, että mollataan työväenluokkaisten makua.
"Sieltä suolakaivoksilta ne Klamydiaa kuuntelevat peikot nousee." "Jos haluat olla uskottava, älä kerro kenellekään kuuntelevasi Coldplayta." Arttu Wiskari, Tommi Läntinen, Lauri Tähkä, Antti Tuisku, Mikko Alatalo – kukin vuorollaan on päässyt omaa egoaan pönkittävien ihmisten maalitauluksi. Näistä artisteista varmasti jokaista on lämmittänyt keikoilla käyvät rehelliset ihmiset, joille oma luokka-asema ja kotikaupunki on ihan jeppis lähtökohta kuunnella mitä musiikkia mielii ja käydä niissä baareissa joissa huvittaa.
Opin vastikään ystävältäni käsitteen häpeäbiisi. Se tarkoittaa jotakin sellaista musiikkia, jota mielellään kuuntelee, mutta jota ei kehtaa muille tunnustaa. Mitä ihmettä varten ihmisen pitäisi rakentaa itselleen joku imago? Mitä hittoa tekee sellaisella ulkokultaisella uskottavuudella, joka ei perustu omaan osaamiseen? Minusta se kuulostaa yksinkertaisesti keskenkasvuiselta.
Kuulin hipsteriltä, että Wiskarin Kahvimaito on nolo. Laitoin sumpit pihisemään ja luin sanat. Tarinahan on lämmin: täynnä rakkautta ja hyväksyntää sen päähenkilöitä kohtaan. Miksi se aiheuttaisi hipsterissä inhoa? Minusta tekstissä on useita aseistariisuvia lineja, kuten "Pyysit romantiikkaa, sanoin oota. Laitoin soimaan Kaija Koota."
Työväenluokan ja maalaisten nenänvartta pitkin pilkkaaminen on rumaa. Jos siten toimivat itseään vasemmistolaisina pitävät ihmiset, se on myös kaksinaamaista.
