Harvoin olen ollut niin äimänä, kuin tammikuussa 2005, kun POTF:n esikoinen Signs of Life nousi suoraan albumilistan ykköseksi. Vaikka olen ollut koko pienen ikäni seuraavinani musiikkia hyvinkin tarkasti, niin tuolloin ko. yhtye tuli kyllä aivan puskista.
Muistelen että joku lähipiirissä hypetti "Late Goodbye" -slovaria ja kohta sen jälkeen ilmestyikin "Lift", mikä toimi itselleni herättäjänä.
Signs of Lifea tuli pyöriteltyä siihen jatkoksi aika paljon ja pidin siitä kuin se kuuluisa hullu puurosta. Kun seuraajansa,
Carnival of Rust, ilmestyi loppui kiinnostukseni jostain ihmeellisestä syystä kuin seinään. Meni useita vuosia ennen kuin löysin yhtyeen uudelleen ja samalla perehdyin harjaantuneemmalla korvalla kakkospitkäsoittoonkin, johon ihastuin ikihyväksi. Nimibiisi on nykyään oma suosikkini yhtyeen tuotannosta debyytin "Shallown" ohella.
Kahden ensimmäisen albumin jälkeen on yhtye onnistunut rustaamaan joitain täsmäiskuja ("Dreaming Wide Awake" parhaimpana!), mutta eivät kahden ensimmäisen albumin tasoisia kokonaisuuksia.