Avaanpa vähän tätä shoot first, explain later -tyypin aivopierua. Aku Louhimiehen ohjausmetodien putkahdettua tapetille, mietin itsekin mistä esittävässä taiteessa ja sen tekemisessä oikeastaan on kyse. Fokus tulisi aina olla katsojan kokemuksessa ja siinä haluaako katsoja intuitiivisesti uskoa tarinaan. Jari Halonen teki aikoinaan pari suomalaisen elokuvataiteen helmeä, Joulubileet ja Back to the USSR – takaisin Ryssiin -elokuvat, mutta lumoutui viimeistään niiden jälkeen turkkalaisesta ilmaisusta. Jostain syystä Jari Halosen tietoisuutta ei ole vieläkään saavuttanut Jouko Turkankin jo ajat sitten myöntämä tosiasia, että turkkalainen näytteleminen ei vaan toimi millään tasolla. Yritttäkääpä katsoa sarjaa Kiimaiset poliisit. Nuorempana sitäkin tuli puolustettua jonkinlaisena vallitsevaa konsensus-kulttuuria ravistelevana provokaationa, mutta kyllähän se niin vain on, että sarja on täysin katselukelvotonta skeidaa. Sweet spot on jossain Turkan ja Pasolinin välissä.
