Näin pitkästä aikaa varsin oudon ja epämääräisen painajaisen.
Homma lähti jotenkin liikkeelle siitä, että olin jonkun miehen (mahdollisesti eno) kanssa matkalla autolla jonnekin mökille, jossa oli tämän miehen (heh, eno) sukulaisia, jotka oli tosi ärsyttäviä. Sen tiesin, että olin yöpynyt tuolla mökillä ennenkin, koska ainakin kahdessa aikaisemmassa unessa on sama maatilaa muistuttava mökkirakennus pienen koivuisen saaren keskellä ollut. Pikkuisia mökkiteitä ajeltiin ja sitten yhtäkkiä auto muuttui veneeksi ja tippui putouksesta.
Tässä vaiheessa unta tapahtua hirveästi asioita ja tosi nopeasti, enkä pysty enää muistamaan kaikkea, mutta päädyttiin lopulta kuin alkuperäisen Prince of Persia -pelin kaltaiseen dungeoniin. Isoja muurattuja kiviä ja kovin sokkeloinen (kolmiulotteinen) ja kolkko paikka oli. Semmonen kylmän kostea ja kalsea paikka. Luurankoja en nähnyt, mutta hyvin voisin niitä tuohon paikkaan kuvitella.
No ensin edettiin varsin tavallisia portaita pitkin, mutta pikku hiljaa "kentät" vaikenivat ja joutui hyppimään mm. kielekkeiden yli. Lopulta päädyttiin oletettavaan umpikujaan, mutta itse sitten huomasin, että yhden kielekkeen yli hypättyä (n 2m hyppy) takana oli semmonen pieni onkalo, jossa oli vettä. No homma tietysti jatkui sukaltamalla. Ja tässä tulikin sitten unen karmein hetki.
Menin itse edeltä sukeltamaan vesionkaloon. Tilaa siis oli sillai sopivasti, että seinät olivat toisistaan ehkä noin metrin etäisyydellä, joten mitään välitöntä klaustrofobiaa ei tullut.
En ollut päässyt uimaan onkaloa eteenpäin kuin ehkä jonkun metrin, kun vastaan uiskenteli jonkinlainen RITARI haarniskapuvussa ja sillä oli kädessä jotain avaimia. Mun piti valita avaimista yksi, jolla ritari alkoi avata onkalon seinässä olevia tosi vettyneen ja sammaleen ja kaiken kuonan peittämiä lukkoja. Tässä vaiheessa mulla alkoi ilma keuhkoista loppua ja pieni paniikki iski. Käännyin ja se perkelee eno oli ekana vastassa haittona. Hänet ohitettuani suuntavaistoni petti täysin ja uin kerran harhaan, palasin ja uin ylös, mutta vastassa olikin vain vedentäyttämä onkalo. Enhän mä enää edes tienny missä oli pinta. Pään kopsahdettua onkalon kattoon, en voinut enää pidättää vaan ola pakko vetää vedet keuhkoon.
...Heräsin siihen kun vedin ilmaan niin paljon kerralla keuhkoihin, kuin ihminen pystyy ja tästä lähti melko paniikin omainen ääni. Samanlainen ääni kuin syvyyssukeltajajan noustessa usean minuutin sukelluksen jälkeen pintaan. Se oli elämän pelastava henkäisy ja niin voimakkaan äänen päästin että koirankin säikähti ja heräsi. Sitä kun kuvitteli vetävänsä keuhkot täyteen vettä, niin ihmetys oli suuri kun se olikin ilmaa.
Meni puolituntia, että pääsin paniikinomaisesta hukkumisentunteesta yli ja sain taas unta. Kello oli noin 4:30.