En käsitä Racerin kantaa, että sodan henkisistä vammoista pitäisi vaieta. En mitenkään. Ei sodan fyysisiäkään vammoja peitelty, puuttuvia raajoja, menetettyä näköä tai kuuloa. Osoittaa erittäin vanhakantaista ja kapeaa ihmisnäkemystä nähdä sodan aiheuttamat postraumaattiset kokemukset heikkoutena ja hävettävinä ilmiöinä. Vaiettavina tabuina. Vielä pahempaa on jos niitä paetaan sodan aloittamisen, sodan syyn tai muun ison maailmanpoliittisen kuvan taakse. Näillä asioilla ei ole mitään tekemistä sodan aiheuttamien henkisten vammojen tunnustamisessa, tunnistamisessa ja hoitamisessa. Tosiasia on, että sodasta tuli sekä fyysisesti että henkisesti vammautuneita miehiä, nuoria poikia ja lottia. Henkisesti vammautuneita vieläpä paljon lukuisampi joukko kuin fyysisesti haavoittuneita. Ja toisin kuin sodan fyysiset haavat henkiset haavat periytyvät. Kolmanteen polveen, sanovat mikä sekin kuulostaa optimistiselta arviolta. Suurinta rehellisyyttä ja aitoa isänmaallisuutta on, että näistäkin asioista vihdoin puhutaan. Mahdollisimman pian kun sodissa mukana olleita on vielä keskuudessamme. He jos ketkä ansaitsevat rehellisen ja kokonaisvaltaisen suhtautumisen sotaan ja sodan periytyvään uhriin. Näin tämä ketju saadaan poikki. Ja tästä iso kiitos äskeiselle Tuomari Nurmiollekin. Rohkea ja arvostettaa teko oli äskeinen esiintyminen.