Hiukan mietityttää pitäiskö lopettaa opiskelut heti alkuunsa, kun ei siitä tunnu tulevan mitään.. En yksinkertaisesti jaksa tehä yhtään mitään ja hommia olis ihan järjettömästi.. Kuitenkin kokoajan on mielessä, että nyt pitäis tehdä se ja tuo ja tää, mutta mitään en tee..
Pitäiskö luovuttaa samantien, kun ei toi motivaatio lähde nousemaan?
Ei tuo oikein motivaatiosta kuulostaisi kiinni olevan vaan ajankäytöstä ja jaksamisesta. En lopettaisi näin alkuunsa.
Mutta jokaisen on tehtävä omat ratkaisunsa, mutta itse lähtisin karsimaan sieltä urheilupuolelta. Miettiä, että mitä urheilulta haluaa ja mitkä on omat motiivit sen suhteen? Onko liiaksi kisapainotteista ja siten stressaavaa-kuluttavaa? Kokemuksesta voin sanoa, että on erittäin hankala tilanne kun urheilu alkaa luomaan liiaksi minäkuvaa ja minäkuva riippumaan liiaksi siitä. Ja sanella samalla kaikkea elämistä erilaisten syyllisyystuntojen kautta. Tiedät kyllä itsekin, että mikä ero on itsessään nautinnollisessa harjoituksessa ja harjoituksessa, jonka nautinto syntyy siitä, että harjoitus tuli tehtyä ja vältettyä siten tekemättömyyden huono olo.
Se ei toimi kuntourheilussa eikä pitkässä juoksussa edes huippu-urheilussa.
Töissähän sun on se tietty tuntimäärä oltava. Siitä on huono leikata.
Mut tää ei ollu neuvo tai syyllistävä postaus vaan ihan omaa pohdintaa kun tilanne on omasta historiasta hyvinkin tuttu!