Miksi olen ateisti
"Miksi et usko Jumalaan?" Minulta kysytään sitä usein. Yritän aina antaa siihen herkkätunteisen, perustellun vastauksen. Se on yleensä kiusallista, aikaa vievää ja turhaa. Ihmiset jotka uskovat Jumalaan eivät tarvitse todisteita hänen olemassaolostaan, eivätkä varsinkaan halua todisteita päinvastaisesta. He ovat tyytyväisiä uskomuksiinsa. He jopa sanovat asioita kuten "se on totta minulle" ja "se on uskoa". Annan joka tapauksessa loogisen vastaukseni, koska epärehellisyys tuntuisi minusta holhoavalta ja epäkohteliaalta. Siksi tuntuukin ironiselta, että vastaukseni "en usko Jumalaan, koska hänen olemassaolostaan ei ole kerta kaikkiaan yhtään tieteellisiä todisteita ja kuulemani mukaan koko käsite määritelmänsä perusteella on looginen mahdottomuus tuntemassamme maailmankaikkeudessa" tulkitaan holhoavaksi ja epäkohteliaaksi.
Minua myös syytetään ylimieliseksi. Tämä tuntuu erityisen epäreilulta. Tiede etsii totuutta. Se ei syrji tai kohtele asioita eri arvoisina. Se saa asioita selville, kävi miten kävi. Tiede on nöyrä. Se tietää mitä tietää ja tietää mitä se ei tiedä. Se perustaa johtopäätelmänsä ja uskomuksensa kylmiin tosiasioihin - todistusaineistoon jota päivitetään ja parannetaan jatkuvasti. Se ei loukkaannu kun uusia faktoja ilmaantuu. Se ottaa halukkaasti vastaan koko tiedon kirjon. Se ei pitäydy keskiaikaisissa menetelmissä perinteiden vuoksi. Jos se tekisi niin, et saisi penisilliinirokotusta vaan tiputtaisit iilimadon housuihisi ja rukoilisit. Mihin tahansa uskotkin, se ei ole yhtä tehokasta kuin lääketiede. Voit toki jälleen sanoa "minulle se toimii", mutta niinhän lumelääkkeetkin toimivat. Tarkoitan siis, että Jumalaa ei ole olemassa. En väitä, että uskoa ei ole olemassa. Tiedän, että sitä on olemassa. Näen sitä jatkuvasti. Mutta johonkin uskominen ei tee siitä totta. Jonkin toivominen todeksi ei tee siitä totta. Jumalan olemassaolo ei ole subjektiivinen asia. Hän on joko olemassa tai ei ole. Se ei ole mielipidekysymys. Sinulla voi olla omat mielipiteet. Mutta omia faktoja sinulla ei voi olla.
Miksi minä en usko Jumalaan? Ei, ei ei, miksi sinä uskot Jumalaan? Kai todistustaakka on kuitenkin uskojan harteilla. Tehän tämän aloititte. Jos tulisin luoksesi ja sanoisin: "Miksi et usko, että osaan lentää?", sinä vastaisit: "Miksi uskoisin?". Sanoisin: "Koska se on vain uskon asia." Jos sitten sanoisin: "Todista etten osaa lentää. Todista etten osaa lentää, no niin, näetkö, et voi todistaa sitä, vai voitko?", todennäköisesti kävelisit pois, kutsuisit turvamiehet, tai heittäisit minut ikkunasta ja huutaisit perään "lennä sitten, senkin hullu!".
Tämä on tietenkin hengellinen kysymys, uskonto on asia erikseen. Ateistina en näe mitään "väärää" siinä että uskoo johonkin jumalaan. En usko että jumalaa on olemassa, mutta ei häneen uskomisesta ole haittaakaan. Jos siitä on jollain tavalla sinulle apua, mikäs siinä. Siinä vaiheessa kun uskontoa käytetään perusteena muiden ihmisoikeuksien polkemiselle, se alkaa huolestuttaa minua. En koskaan kieltäisi sinulta oikeutta uskoa jumalaan. Edellyttäisin vain ettet esimerkiksi tappaisi ihmisiä koska he uskovat eri jumalaan kuin sinä, tai kivittäisi jotakuta kuoliaaksi, koska sääntökirjasi mukaan heidän seksuaalinen suuntautumisensa on moraalitonta. On erikoista, että joku joka uskoo kaikkivoipaan, kaikki tietävään voimaan joka on vastuussa kaikesta mitä tapahtuu, haluaisi tuomita tai rangaista ihmisiä siitä millaisia he ovat. Ilmeisesti kaikista pahin mitä ihminen voi tehdä, on olla ateisti. Neljä ensimmäistä käskyä tekevät tämän selväksi. Jumala on olemassa, minä olen hän, ei kukaan muu, sinä et ole yhtä hyvä äläkä unohda sitä. ("Älä murhaa ketään" mainitaan vasta kohdassa kuusi.)
Kun kohtaan ihmisen joka halveksii uskonpuutettani, vastaan: "tällaiseksi Jumala minut loi".
Mutta mistä ateisteja oikeastaan syytetään?
Sanakirjan määritelmän mukaan Jumala on "yliluonnollinen luoja ja maailmankaikkeuden hallitsija". Tähän määritelmään kuuluvat mukaan kaikki jumalat, jumalattaret ja yliluonnolliset olennot. Kirjoitetun historian alusta saakka, eli siitä kun Sumerilaiset keksivät kirjoitustaidon noin 6000 vuotta sitten, historioitsijat ovat luetteloineet yli 3700 yliluonnollista olentoa, joista 2870 voidaan laskea jumalolennoiksi.
Joten seuraavan kerran kun joku sanoo minulle uskovansa Jumalaan, kysyn "mihin niistä? Zeus? Hades? Jupiter? Mars? Odin? Thor? Krishna? Vishnu? Ra?…" Jos he sanovat "vain Jumalaan. Uskon vain yhteen Jumalaan," huomautan että sittenhän sinä olet vain hitusen vähemmän ateisti kuin minä. Minä en usko 2870:een jumalaan, ja sinä et usko 2869:een.
Ennen kyllä uskoin Jumalaan. Kristittyjen Jumalaan siis.
Rakastin Jeesusta. Hän oli sankarini. Enemmän kuin poptähdet. Enemmän kuin jalkapallotähdet. Enemmän kuin Jumala. Jumalahan on määritelmän perusteella kaikkivoipa ja täydellinen. Jeesus oli vain mies. Hänen täytyi tehdä sen eteen töitä. Hän koki houkutuksia mutta kukisti synnin. Hän oli rehellinen ja rohkea. Mutta Hän oli sankarini, koska oli ystävällinen. Hän oli kaikille ystävällinen. Hän ei antanut periksi ryhmäpaineelle, tyrannialle tai julmuudelle. Hänelle ei ollut väliä kuka sinä olit, hän rakasti sinua. Mikä tyyppi. Halusin olla juuri kuten Hän.
Eräänä päivänä, kun olin noin 8-vuotias, piirsin kuvaa ristiinnaulitsemisesta uskonnon tunnille kotiläksynä. Rakastin myös taidetta. Ja luontoa. Rakastin sitä kuinka Jumala oli luonut kaikki eläimet. Nekin olivat täydellisiä. Ehdottoman kauniita. Maailma oli ihmeellinen.
Asuimme hyvin köyhässä työläislähiössä, kaupungissa nimeltä Reading, 60 kilometriä Lontoosta länteen. Isäni oli työmies ja äiti oli kotona hoitamassa lapsia. En koskaan hävennyt köyhyyttä. Se oli melkein jaloa. Lisäksi kaikki jotka tunsin olivat samassa tilanteessa, ja minulla oli kaikki mitä tarvitsen. Koulu oli ilmaista. Vaatteeni olivat halpoja ja aina puhtaita ja silitettyjä. Ja äiti oli aina tekemässä ruokaa. Hän teki ruokaa myös silloin kun piirsin sitä kuvaa.
Istuin keittiön pöydän ääressä kun veljeni tuli kotiin. Hän oli 11 vuotta vanhempi, joten hän oli silloin 19. Hän oli fiksuimpia ihmisiä joita tiesin, mutta hän oli myös näsäviisas. Hän soitti usein suutaan ja joutui siitä vaikeuksiin. Minä olin kiltti poika. Kävin kirkossa ja uskoin Jumalaan - mikä helpotus työläisluokan äidille. Nähkääs, siellä missä minä vartuin, äidit eivät toivoneet lapsistaan tulevan lääkäreitä; he toivoivat etteivät lapset päädy vankilaan. Joten kasvata heidät uskomaan Jumalaan ja näin heistä tulee kilttejä ja lainkuuliaisia. Täydellinen systeemi. No, melkein: 75 prosenttia amerikkalaisista ovat Jumalaa pelkääviä Kristittyjä; 75 prosenttia vangeista ovat Jumalaa pelkääviä Kristittyjä. 10 prosenttia amerikkalaisista ovat ateisteja; 0.2 prosenttia vangeista ovat ateisteja.
No, joka tapauksessa, siinä minä iloisesti piirsin sankariani kun isoveljeni Bob kysyi, "Miksi sinä uskot Jumalaan?" Hyvin yksinkertainen kysymys. Mutta äitini meni paniikkiin. "Bob", hän sanoi, äänensävyllä jonka tiesin tarkoittavan: "ole hiljaa." Miksi se oli niin vaarallinen kysymys? Jos Jumala oli olemassa ja uskoni oli vahva, ei sillä pitäisi olla väliä mitä muut sanovat.
Ai… hetkinen. Jumalaa ei olekaan. Veljeni tietää sen, ja äitikin tietää sen sisimmässään. Niin helposti se kävi. Aloin ajattelemaan asiaa ja kysymään lisää kysymyksiä, ja tunnin sisällä olin ateisti.
Vau. Ei Jumalaa. Ja jos äitini oli valehdellut minulla Jumalasta, oliko hän valehdellut myös joulupukista? Kyllä, tietenkin, mutta väliäkö sillä? Sain lahjoja silti. Ja sain lahjoja myös ateismin myötä. Totuuden, tieteen, luonnon lahjoja. Tämän maailman aito kauneus. Opin evoluutiosta - niin yksinkertainen teoria että vain Englannin mahtavin nero saattoi sen keksiä. Kasvien ja eläinten evoluutio ja me ihmiset - joilla on mielikuvitus, vapaa tahto, rakkaus, huumorintaju. En enää tarvinnut syytä olemassaololleni, vain syyn elää. Ja mielikuvitus, vapaa tahto, rakkaus, huumorintaju, hauskuus, musiikki, urheilu, olut ja pizza ovat kaikki tarpeeksi hyviä syitä olla elossa.
Mutta rehellisen elämän elämiseen - siihen tarvitset totuutta. Se oli toinen asia jonka opin sinä päivänä: että totuus, on se sitten kuinka järkyttävää tai epämukavaa tahansa, johtaa loppujen lopuksi vapauteen ja arvokkuuteen.
Joten mitä tarkoittaa oikeasti kysymys "Miksi et usko Jumalaan?" Kun joku kysyy sitä, he itse asiassa kyseenalaistavat omaa uskoaan. He tavallaan kysyvät: "Mikä tekee sinusta niin erityisen? Miksei sinua ole aivopesty kuten meitä muita? Miten kehtaat väittää minua hölmöksi ja etten pääse taivaaseen, haista v****!" Ollaanpa ihan rehellisiä: jos vain yksi ihminen uskoisi Jumalaan, häntä pidettäisiin melko outona. Mutta koska se on niin yleinen näkemys, se hyväksytään. Ja miksi se on niin suosittu näkemys? Se on ilmeistä. Se on aika houkutteleva tarjous. Usko minuun, niin elät ikuisesti. Jos tämä olisi vain hengellinen asia, mikäs siinä.
"Kohtele muita kuten tahtoisit itseäsi kohdeltavan" on hyvä nyrkkisääntö. Elän sen mukaan. Anteeksianto on luultavasti kaikista mahtavin hyve. Mutta juuri sitä se on - hyve. Ei vain Kristillinen hyve. Kukaan ei omista hyvyyttä. Minä olen hyvä. En vain usko, että saan siitä palkintoa taivaassa. Saan palkintoni tässä ja nyt. Se on tieto siitä, että yritän toimia oikein. Että olen elänyt hyvän elämän. Ja siinä kohtaa hengellisyys on astunut harhaan. Kun siitä tuli ihmisille pelote. "Tee näin, tai palat helvetissä."
Ei, et sinä pala helvetissä. Mutta ole silti kiltti toisille.
Ricky Gervais
