Hyvinvointivaltion rahoituksen kestävyys on turvattava
Eläketurvakeskus arvioi, että työeläkemaksua suhteessa palkkoihin pitää nostaa kolmen vuosikymmenen kuluessa kuusi prosenttiyksikköä. Luku voi tuntua suurelta, kun ottaa huomioon, että työeläkemaksu on jo nyt korkealla tasolla.
Luku voidaan kyllä saada näyttämään pieneltäkin. Eläkejärjestelmän asiantuntija opetti, että keskimäärin vain 0,2 prosenttiyksikön vuotuisella korotuksella kuuden prosenttiyksikön nousutarve saadaan kuin saadaankin tyydytetyksi 30 vuodessa!
Eläkerahastojen sijoituspolitiikkaan ehdotettu uudistus on tervetullut, mutta se ei poista eläkemaksun korotuspaineita.
Suomessa väestö ikääntyy nopeammin kuin muissa EU-maissa. Ns. huoltosuhde kaksinkertaistuu maassamme vuodesta 2000 vuoteen 2030. Ikääntyminen aiheuttaa ajan mittaan nousupaineita eläkemenoihin ja muihin julkisiin menoihin sekä tuntuvaa tarvetta kiristää verotusta.
Kansantaloudellisesti eläkkeitä on syytä tarkastella osana julkisen sektorin menokehitystä. Viime marraskuussa päivitetyssä Suomen vakausohjelmassa arvioidaan, että julkiset kokonaismenot kasvavat pitkällä aikavälillä nykyisestä runsaasta 50 prosentista yli 60 prosenttiin bruttokansantuotteesta. Tästä noususta noin puolet johtuu eläkkeistä ja toinen puoli lähinnä terveydenhuolto- ja vanhusten hoivamenoista.
Jotta vältyttäisiin julkisyhteisöjen velkaantumiselta, olisi paitsi korotettava työeläkemaksuja myös kiristettävä – lähinnä palkansaajien – verotusta 3–6 prosenttiyksikköä. Tämä tuntuu pulmalliselta.
Tarkastelu perustuu melko optimistisiin olettamuksiin bruttokansantuotteen kasvusta ja työllisyydestä. Pelkkä hurskas toive on sekin, että verotusta ylipäänsä voidaan mielin määrin kiristää kansainvälisen verokilpailun tiivistyessä.
Hyvän olon tunteissa hykertelevässä Suomessa on ilmeisen vaikea uskoa, että kansantalouden ja julkisen sektorin pitkän tähtäimen näkymät ovat perin ongelmalliset. Hyvinvointivaltion puolustaminen vaatii sen rahoituksen saattamista kestävälle pohjalle.
Olen ehdottanut, että työeläkkeille asetettaisiin katto, jotta varmistettaisiin työeläkejärjestelmän kustannusten pysyminen tietyissä rajoissa. Ei pidä vain odotella passiivisesti ja nostaa työeläkemaksuja suhteessa palkkoihin 0,2 prosenttiyksikköä vuodessa. On parempi sopia kehitykselle tavoitteet ja rajat sekä tarvittaessa kehittää järjestelmää eläkkeellejäämisiän ja etuuksien osalta siten, että määrättyä maksukattoa ei ylitetä. Aikanaan tilannetta voitaneen helpottaa myös purkamalla rahastoja, mutta se ei ole ajankohtaista vielä pitkään aikaan.
Maksukattoehdotusta ei pidä dramatisoida. Palkansaajien eläkkeet riittävät joka tapauksessa tulevina vuosina nykyistä paremman elintason ylläpitämiseen. Etuuksien mahdollinen leikkaus ei käytännössä koskisi kansaneläkkeen antaman suojan takia pienituloisimpia palkansaajia.
Askel maksukaton suuntaan otettiin jo silloin, kun päätettiin, että eläkkeen suuruus riippuu eläkkeensaajan ikäluokan eliniän odotteesta. Myös tuore, sijoituspolitiikkaa koskeva uudistusehdotus parantaa mahdollisuuksia toteuttaa mielekkäästi asetettu maksukatto.
Ruotsissa eläkemaksukatto on jo käytössä, eikä siellä kukaan puhu eläkejärjestelmän romuttumisesta. Ruotsissa, kuten monissa muissakin maissa, yksilöllinen eläkesäästäminen on laajempaa kuin Suomessa.
On väitetty, että maksukaton aiotut vaikutukset mitätöityisivät, koska vahvat ammattiliitot vaatisivat itselleen tuloneuvotteluissa lisäeläkkeitä. Ken kuvittelee, että työnantajat voivat muitta mutkitta ottaa kustantaakseen liittokohtaisia lisäeläkkeitä, ei tunne nykypäivän yrityselämää.
Toisaalta työnantajan ja työntekijöiden välisiä vapaaehtoisia sopimuksia lisäeläkkeistä ei ole syytä tuomita, jos ne ovat maksuperusteisia ja täysin rahastoituja. OECD arvioi mm. Hollannin ja Tanskan eläkejärjestelmiä erittäin myönteisesti juuri siksi, että näissä maissa yksityiset eläkejärjestelmät ovat vahvasti rahastoituja.
Suomen eläkejärjestelmä on rakenteeltaan hyvä, ja viimeaikaiset uudistukset ovat olleet oikeansuuntaisia, mutta valitettavasti riittämättömiä. Siksi on keskusteltava näkymistä ja tarvittavista muista toimenpiteistä.
Varovaisuusperiaatteen mukaisesti tulee olla hyvin epätodennäköistä, että annetut eläkelupaukset osoittautuvat katteettomiksi tai kansantaloudellisesti ylimitoitetuiksi.
Ehdotukseni työeläkemaksukatosta sai tyrmäävän vastaanoton työeläkeyhtiöissä ja palkansaajajärjestöissä. Ehdotuksen tekijä ei kuulemma ymmärrä asiaa, ei tiedä mitään ja on muutenkin aivan väärässä.
Näin minulle sanottiin myös viime vuosikymmenen alussa kun esitin muun muassa, että eläkeikää pitäisi nostaa ja eläkepalkka laskea koko työuran perusteella. Sittemmin nuo uudistukset on tehty – toki minusta riippumatta.
Toivottavasti tälläkin kertaa päästään hiljalleen keskustelemaan keinoista hyvinvointivaltion rahoituksen turvaamiseksi. Tavoite on niin vaativa ja tärkeä, että tilaa riittää muillekin – ja toivottavasti paremmille – ehdotuksille.
SIXTEN KORKMAN