Taide, totuus ja politiikka
Vuonna 1958 kirjoitin: ”Todellisen ja epätodellisen välillä ei ole selkeää eroa, kuten ei toden ja epätodenkaan välillä. Yksittäinen asia ei välttämättä ole tosi tai epätosi, se voi olla sekä totta että epätotta.”
Uskon että ajatus pitää yhä paikkansa ja soveltuu edelleen taiteen avulla tapahtuvaan maailmaan hahmottamiseen. Kirjailijana siis seison ajatuksen takana mutta kansalaisena en voi. Kansalaisena minun on kysyttävä: mikä on totta, mikä valhetta?
Draaman totuus on aina saavuttamattomissa. Sitä ei koskaan täysin tavoita, vaikka sitä on pakko jatkuvasti etsiä. Tuo etsintä on selvästikin koko asian käyttövoima. Etsiminen itsessään on tavoite. Useimmiten totuuteen kompastuu pimeässä, törmää siihen tai näkee vain vilaukselta muodon tai hahmon, joka näyttää vastaavan totuutta, usein tajuamatta, että näin on tapahtunut. Mutta perimmäinen totuus on, ettei draamataiteessa voi koskaan löytää yhtä totuutta. Totuuksia on monia. Ne uhmaavat toisiaan, kimpoavat toisistaan, heijastavat toisiaan, hyljeksivät toisiaan, kiusaavat toisiaan, ovat sokeita toisilleen. Joskus tuntee, että jonkin hetken totuus on hallussa, sitten se lipsahtaa käsistä ja katoaa.
Minulta on usein kysytty, kuinka näytelmäni syntyvät. En osaa vastata enkä liioin tiivistää niitä muuten kuin kertomalla mitä tapahtui. Näin niissä puhuttiin, näin tehtiin.
Suurin osa näytelmistä syntyy yhdestä lauseesta, sanasta tai mielikuvasta. Sana saa usein pian seurakseen mielikuvan. Otan pari esimerkkiä lauseista, jotka tulivat päähäni tyhjästä ja joita seurasi mielikuva – ja sitten minä.
Näytelmät ovat Kotiinpaluu (The Homecoming) ja Silloin ennen (Old Times). Kotiinpaluun ensimmäiset vuorosanat ovat: ”Mitä olet tehnyt saksille?” Silloin ennen -näytelmän ensimmäinen sana on ”Tummat”. Kummassakaan tapauksessa minulla ei ollut tuon enempää tietoa.
Kotiinpaluussa joku oli mitä ilmeisimmin etsimässä saksia ja vaatimassa niitä joltain toiselta jonka epäili varmaankin varastaneen ne. Mutta jotenkin tiesin, että syytetty ei välittänyt vähääkään saksista tai sen paremmin kysyjästä.
”Tummat” oletin kuvaukseksi jonkun hiuksista, naisen hiuksista, ja se oli vastaus kysymykseen. Kummassakin tapauksessa tunsin olevani pakotettu jatkamaan kertomusta. Se tapahtui visuaalisesti, oikein hidas siirtymä, varjosta valoon.
Aloitan näytelmän aina kutsumalla henkilöitä A:ksi, B:ksi ja C:ksi.
Näytelmässä, josta tuliKotiinpaluu, näin miehen astuvan karuun huoneeseen ja kysyvän kysymyksensä nuoremmalta mieheltä, joka istui rumalla sohvalla lukemassa vedonlyöntilehteä. Jotenkin arvelin A:n olevan isä ja B:n hänen poikansa, vaikkei siitä ollut näyttöä. Tämä kuitenkin varmistui hetken päästä kun B (josta tuli myöhemmin Lenny) sanoo A:lle (myöhemmin Max): ”Isä, mitäs jos vaihdettaisiin aihetta? Haluan kysyä sinulta jotakin. Päivällinen jonka söimme äsken, mikä sen nimi oli? Miksi kutsut sitä? Mikset osta koiraa? Olet koirakokki. Ihan totta. Kuvittelet kokkaavasi laumalle koiria.” Joten kun B kutsuu A:ta ”isäksi” näytti mielekkäältä olettaa, että he olivat isä ja poika. A oli selvästi myös kokki eikä hänen keitoksiaan nähtävästi arvostettu kovin korkealle. Tarkoittiko tämä, että talossa ei ollut äitiä? En tiennyt. Tuolloin kuitenkin vakuutin itselleni, että aloituksista ei koskaan tiedä loppuja.
”Tummat”. Iso ikkuna, iltataivas. Mies, A (myöhemmin Deeley), ja nainen, B (myöhemmin Kate), istumassa drinkkeineen. ”Lihava vai laiha?” mies kysyy. Kenestä puhutaan? Sitten huomaan naisen, C:n (myöhemmin Anna), seisovan ikkunan edessä selin huoneeseen, toisessa valossa, tummin hiuksin.
Kummallinen hetki, se hetki kun luodaan hahmoja, joita ei aiemmin ole ollut olemassa. Jatko on puuskittaista, epävarmaa, jopa harhaista, joskin se tulee toisinaan pysäyttämättömänä vyörynä. Kirjoittajan tilanne on outo. Tavallaan henkilöhahmot eivät toivota tervetulleeksi vaan vastustavat häntä. Niiden kanssa ei ole helppoa olla, niitä on mahdoton määritellä. Ainakaan niitä ei voi komentaa. Tiettyyn mittaan niiden kanssa pelaa loputonta peliä, kissaa ja hiirtä, sokkoleikkiä, piilosilla olemista. Mutta lopulta tajuaa, että on tekemisissä lihaa ja verta olevien ihmisten kanssa ja näillä ihmisillä on oma tahto ja tunteet, ne koostuvat ainesosista, joita ei voi muuttaa, manipuloida tai vääristellä.
Niinpä taiteen kieli jää hyvin moniselitteiseksi liikkeeksi, lentohiekaksi, trampoliiniksi, jäänpinnaksi, ja se saattaa pettää kirjoittajan alta milloin tahansa.
Mutta kuten olen sanonut, totuuden etsintä ei lopu koskaan. Sitä ei voi lykätä eikä siirtää. Se täytyy kohdata tässä ja nyt.
Poliittisessa teatterissa on kokonaan omat ongelmansa. Saarnaamista pitää välttää kaikin keinoin. Objektiivisuus on olennaista. Hahmojen on annettava hengittää omaa ilmaansa. Kirjoittaja ei voi rajoittaa ja kutistaa heitä tyydyttääkseen omaa makuaan, näkökulmaansa tai ennakkoluulojaan. Hänen täytyy olla valmis lähestymään hahmoja monista kulmista, täysistä ja rajoittamattomista perspektiiveistä, ehkä yllättää heidät toisinaan, mutta joka tapauksessa antaa heille vapaus kehittyä minne itse haluavat. Tämä ei aina toimi. Ja poliittinen satiiri ei tietenkään synny näillä resepteillä vaan itse asiassa juuri päinvastoin, mikä onkin sille kuuluva tehtävä.
Näytelmässäni Syntymäpäiväjuhlat (The Birthday Party) sallin mielestäni koko joukon vaihtoehtoja toimia mahdollisuuksien tiheässä metsikössä ennen kuin lopulta keskiöön nousee alistaminen.
Näytelmässä Vuoristokieli (Mountain Language) ei teeskennellä moisilla toimintamahdollisuuksilla; se on brutaali, lyhyt ja ruma. Mutta näytelmän sotilaat osaavat kyllä ottaa ilon irti. Joskus unohtuu, että kiduttajat pitkästyvät kovin helposti. Hyvät naurut pitävät intoa yllä. Tämän tietenkin näkee Abu Ghraibin tapahtumista Bagdadissa. Näytelmä kestää vain kaksikymmentä minuuttia, mutta se voisi jatkua tunti tunnin jälkeen, kestää ja kestää ja kestää, sama kuvio uudelleen ja uudelleen toistuen, jatkuen ja jatkuen, tunti tunnin perästä.
Toisaalta näytelmä Ashes to Ashes (”Maasta maaksi”) näyttää minusta tapahtuvan veden alla. Hukkuva nainen, hänen kätensä kurkottamassa aalloista, vajoamassa näkymättömiin muita tavoittaen, mutta löytämättä ketään aalloista tai niiden alta, tunnistaen vain varjot, heijastukset, keinunnan. Nainen, kadotettu hahmo uppoavassa maisemassa, voimatta paeta tuomiota, jonka piti koskea vain muita.
Mutta heidän kuoltuaan myös hänen pitää kuolla.
Poliitikkojen käyttämä poliittinen kieli ei uskaltaudu tällaisille alueille, koska käytettävissä olevan todistusaineiston mukaan valtaosa poliitikoista ei ole kiinnostunut totuudesta vaan vallasta ja sen pitämisestä. Vallassa pysymiseksi on välttämätöntä, että ihmiset pysyvät tietämättöminä, elävät tietämättöminä totuudesta, jopa omaa elämäänsä koskevasta totuudesta. Siksi meitä ympäröi valtava valheiden kudos, jolla meitä ruokitaan.
