Sateenkaaren alla
Yksilönvapauksien ja oikeuksien kunnioittamisen suhteen maailman maat voidaan jakaa karkeasti viiteen, kuuteen luokkaan.
Edistyksellisimpiä ovat Ruotsi, Hollanti, Kanada ja Espanja. Hyvien kakkosten joukosta löytyy Suomi mukaan lukien valtaosa muista Länsi-Euroopan maista, pari USA:n osavaltiota, puolet Etelä-Amerikasta, Australia ja Uusi-Seelanti.
Vapaamielisyyden maailmankartan harmaalla vyöhykkeellä asuu suurin osa maailman väestöstä: on entistä Itä-Eurooppaa, osat Afrikkaa, Intia, USA, Kiina ja Venäjä.
Taantumuksen akseli taas alkaa Keski-Aasiasta ja kulkee lähes katkottomana ketjuna eteläiseen Afrikkaan, pikimustina priimuksinaan Afganistan, Iran, Saudi-Arabia, Jemen, Sudan, Somalia ja muutama muu.
Ai mistäkö tiedän? Luokitus perustuu puhtaasti siihen, miten eri maiden lainsäädäntö kohtelee homoja. Edistyksellisimmissä maissa homoseksuaaleilla on täsmälleen samat oikeudet kuin heteroilla, toisen ääripään taas muodostavat ne maat, joissa homoudesta on säädetty kuolemantuomio.
Samalla listaus tarjoaa aika luotettavan kompassin, jos sattuu etsimään mukavaa asuinpaikkaa, on sitten kuinka hetero hyvänsä. Jostain syystä homojen oikeudet kulkevat käsi kädessä aika monien mukavien yhteiskunnallisten asioiden kanssa. Homomyönteisissä yhteiskunnissa on vähemmän väkivaltaa ja enemmän turvaverkkoja.
Mitä tiukemmin homous on kriminalisoitu, sen vähemmän on oikeuksia myös naisilla. Se vain menee niin. Homojen oikeudet takaavat avaramman elämän myös heteroille.
Kysymys sallivuuden merkityksestä homoille itselleen konkretisoitui viikonloppuna, kun olin homohäissä. Siis ihan tavallisissa häissä, joissa pappi puhui sateenkaari kaulassaan, ja joissa esiteltiin polttarikuvia, kerrottiin sulhasista anekdootteja, pidettiin puheita ja tanssittiin häävalssi. Sitten biletettiin.
Olen aina kannattanut homoliittojen virallistamista, mutta vasta viikonloppuna tajusin, kuinka tärkeästä asiasta on kyse.
Vuodesta 2002 asti voimassa olleen lain mukaan homot ovat voineet solmia rekisteröidyn suhteen, jonka sisältö poikkeaa tavallisesta heteroliitosta lähinnä adoptio-oikeuden osalta (senkin voisi kyllä korjata). Yhteinen omaisuus periytyy puolisolle toisen kuollessa, ja jos pariskunnalla on lapsia, sisäinen adoptio-oikeus takaa sen, ettei toisen kuoltua lasta passiteta Amerikan-tädille tai kasvatuslaitokseen.
Naimisiin meneminen ei ole vain juridinen järjestely, vaan myös symbolinen tapahtuma, jossa yhteisö kokoontuu pariskunnan ympärille ja läsnäolollaan ottaa heidät jäsenekseen perheenä.
Homoille avioliiton solmiminen on kaapista ulos tulemisen toinen potenssi: läheiset eivät vain hyväksy tai siedä ystävänsä tai sukulaisensa homoutta, vaan kokoontuvat yhteen iloitsemaan hyvän elämänkumppanin löytymisestä. Siinä on iso ero.
Homous ei ole vain seksuaalinen suuntaus, vaan myös sosiaalinen identiteetti, jolla on hyvin vaikea historia. Suomessa homoseksuaalisuus dekriminalisoitiin häkellyttävän myöhään, ja varsinaiset kaapista tulemiset alkoivat varovaisesti vasta 1980-luvulla. Mielenterveyden tautiluokituksista se poistettiin samoihin aikoihin.
Taaksepäin mentäessä kuva tummuu. Noin tuhat ihmistä on tuomittu homouden takia vankilaan itsenäisyytemme aikana. Harva muistaa sitäkään, että keskitysleireille homoja kuljetettiin samoissa junissa kuin juutalaisia, hihassaan Daavidin tähden sijasta vaaleanpunainen kolmio.
Toivotan vihityille ystävilleni onnea – avioliitossa sitä tarvitaan. Ja samalla toivotan onnea myös niille lainsäätäjille, jotka ponnistelevat Suomen korottamiseksi siihen edistyneimpään joukkoon. Salliva lainsäädäntö näet synnyttää myös sallivaa ilmapiiriä. Ettei kenenkään tarvitsisi pelätä.